Tämän päivityksen aiheena ei kuitenkaan ole nuo edellä mainitut näyttelyt vaan Kangasalan runsas muistomerkkitarjonta. Tähän piti tulla kaikki muut paitsi näyttelykuvat, mutta tekstiä kirjoittaessani ja kuvia laittaessani huomasin, että päivityksestä oli tulossa liian pitkä, joten laitetaan osiin. Jatko-osia odotellessa käydäänpä heti tämän ensimmäisen pätkän kimppuun!
Aloitin bongailun kapuamalla Kirkkoharjun huipulle ja siellä sijaitsevan näkötornin ylimpään kerrokseen. Lähdin tosin liikkeelle väärältä puolen koulua (jonka kupeessa nuoliviitta näkötornille oli) ja päädyin koulun naapurin piikkilanka-aidan luokse. Oli pakko etsiä vaihtoehtoinen reitti ja se lähtikin rivitaloyhtiön pihalta, jyrkkää rinnettä kiiveten.
Lopulta yhytin sen polun, jolle olin alun perinkin ollut menossa. Kukkulan huipulla huomasin kuitenkin, että sinne menee monen monta reittiä. Olin valinnut ehkäpä sen hankalimman niistä. Mutta siitä viis, näkymät tornista olivat hienot. Suosittelen vierailua lämpimästi.
Palasin alas ja lähdin kohti kirkkomaata. En ehtinyt pitkällekään, kun huomasin molemmin puolin tietä olevien asuintalojen kivijalkaliiketilojen olevan enimmäkseen parturikampaamoja. Niitä on siinä kohdassa ainakin viisi! Taitaa olla juuri se paikka, jonne paikalliset tulevat huollattamaan frisyyrinsä.
No, toisen tällaisen taloyhtiön pihalla, pensaan kupeessa seisoo Johannes Takasen vuonna 1877 Roomassa muovailema veistos Rebekka (kaivolla). Yksi niistä valoksista, joita siitä on tehty. Toisen näin Tampereella Emil Aaltosen museossa, jossa on marmorinen kappale. Yllätys oli melkoinen. Mitenköhän tuo veistos on tuonne tullut? Kuka sen on siihen hankkinut?
Iloitsin kuitenkin kuvausretken saamasta hienosta alusta ja lähdin jatkamaan matkaa. Sitten vastaan tuli kyltti, jossa luki Jalmarin koto. En ollut varma, missä Jalmari Finnen muistomerkki tarkalleen ottaen Kangasalan keskustassa sijaitsee, joten lähdin seuraamaan kylttejä. Ei löytynyt muistomerkkiä vaan vanhustentalo. Great success! Mutta matka jatkui, pienestä sivuaskelesta huolimatta.
Saavuin hautausmaalle ja ensimmäisenä löysin uurnalehdon muistomerkin. Siinä olevan paaden päällä on Mauno Juvosen veistämät enkelit. Juvonen asui pitkään Kangasalla ja hänen teoksiaan on kylällä useita. Tämä uurnalehdon muistomerkki on hänen myöhäisempää tuotantoaan, 1990-luvulta.
Seuraavana oli vuorossa Kangasalan urkutehtaaseen liittyvän Thule-suvun jäsenen Antti Agaton Tulenheimon plaketti. Tulenheimo oli Helsingin yliopiston kansleri. Muotokuvareliefin on tehnyt itse Kalervo Kallio. Sekin ilahdutti, nähdä pitkästä aikaa uusi Kallion veistos, sellainen josta ei tiennyt mitään.
Tulenheimojen jälkeen vuoron sai vuoden 1954 marraskuussa lastenkodin tulipalossa menehtyneiden muistomerkki. Lasten hautaristien takana on Mauno Juvosen veistämä lintua kädessään pitelevä tyttö. Veistos on nimeltään Leikkivä lapsi. Tulipalolle on toinenkin muistomerkki keskustassa, mutta siitä lisää myöhemmin.
Kasvoiltaan surumielinen tyttö tuo mieleen Juvosen toisen teoksen. Kalevankankaan hautausmaan lähellä olevassa Tarkonpuistossa on karhuveistos, jonka ilme on yhtä murheellinen.
Marttilan sukuhaudalla on isot mustagraniittiset paadet ja keskimmäisen niistä päällä seisoo kättään pystyssä pitelevä enkeli. Sen on veistänyt Jyrki Sailo vuonna 1955.
Marttilan haudan vieressä, saniaisten toisella puolen, on toimittaja-kirjailija Tyko Hagmanin hauta. Wikipedia kertoo Hagmanin kirjoittaneen 1880-luvulla Jules Vernen innoittamana kaksi tieteisromaania. Ikävä kyllä lähiseudulla asuneen Hagmanin noita kirjoja ei Pirkanmaan kirjastoista näytä löytyvän. Kirjailijan muotokuvamedaljongin on tehnyt Emil Cedercreutz.
Hagmanin haudan vieressä on arkkitehti Arvo Eräsen ja vaimonsa hauta. Eränen on yksi arkkitehdeistä, jotka suunnittelivat Pyynikinrinteen hienot huvilat ja linnat. Erästen haudalla on sormet ristissä rukoileva poika. Syytä en tiedä, ainakaan hautaan ei kirjoituksen mukaan ole haudattu pariskunnan lapsia.
Edellisiä hautoja vastapäätä, hiekkakäytävän toisella puolella on Henrik Markkulan, Suinulasta, hautakivi. Siinä olevan muotokuvan tekijästä ei minulla ole tietoa.
Kangasalaseuraa perustamassa olleen Hannes Pihlamaan hautakivessä on kaksi kiveenhakattua surijakorkokuvaa.
Karjalaan jääneiden muistomerkin olin tuttuun tapaan laittamassa Kirsti Liimataisen piikkiin, mutta Kangasalaa ei mainita Liimataisen wikipedia-sivulla, joten varmasti en osaa sanoa, kuka tämän on tehnyt.
Otin hieman lisää kuvia jo aiemmin kuvaamastani sankarivainajien muistomerkistä. Sen on alun perin veistänyt Väinö Richard Rautalin, mutta tämä valos on hänen kuolemansa jälkeen suurennettu ja paljastettu paikalla vuonna 1947. Lisää kuvia voi katsoa ja tarkemmat tiedot patsaasta voi lukea Rautalinin erikoisosiosta täältä!
Yksi Kangasalan suurista henkilöistä on ollut Agathon Meurman. Hänen ja vaimonsa Alinen sivuprofiilireliefin sekä niiden yllä olevan havunoksan on veistänyt Emil Wikström. Reliefi on vuodelta 1919.
Meurmanien takana on runoilija Einar Ilmonin hauta. Pelkistetyn yksinkertaisessa muistomerkissä on upotettu medaljonki.
Kirkon seinustalla on muualle haudattujen muistomerkki. Tässä kivessä on erikoista tuo tavanomainen kirjasintyyppi, jota ei yleensä käytetä hautakivissä. Kiveenhakattu surija on tyypillinen, mutta hieno.
Keskustan puoleisella reunustalla on Jalmari Finnen ja vaimonsa hauta. Isojen paasien reunustamalla haudalla on vielä vaakatasossa soran päällä betoniset laatat ristikoristeineen ja itse paadessa on Suomen maakirja -mitali.
Hannes Laurilan hautakivessä olevan muotokuvamedaljongin tekijä on tuntematon.
Lopuksi löysin vielä mielenkiintoisen hautataideteoksen, ennen kuin oli aika siirtyä eteenpäin metsästysreissulla. Nimittäin vanhan työkaverini aviomiehen sukulaisten hautoja on täällä vanhalla hautausmaalla ja yhdessä niistä on jopa Aukusti Veuron vuodelle 1938 signeeraama reliefi.
Siinäpä kaikki tähän ykkösosaan. Seuraavassa päivityksessä vielä muutama veistos matkan varrelta ennen kuin päästään sinne Kimmo Pyykön museoon.
Hautausmaataide on hienoa. Tuntuu vain, että mm. medaljongit ovat aina kovin synkkiä: tummassa kivessä tumma teos. Ja usein teos on vielä veden ja lian tahraama. Tuntuu, että hienot muistoteokset ovat jääneet oman onnensa nojaan.Katselijalle hautakivet ovat usein synkkiä. Toki kuolemaa kuvaa usein musta väri, joten sinänsä on ymmärrettävää, että hautausmalla kivet yms. ovat hillityn synkkiä eikä ehkä olisikaan kovin sopivaa tuoda jotain kirkuvan moniväristä teosta omaisen haudalle (tai miksei?). No joo, en valita, mutta näissä hautausmaateoksissa huomaa sen yhtäläisyyden, että ne ovat hyvin synkkiä. Kauniita kuitenkin. :)
VastaaPoista