maanantai 30. lokakuuta 2017

Värikkäällä syysreissulla Helsingissä, osa 3 - Pikakäynti Ateneumiin

Nyt tätä kirjoitettaessa ainakin Tampere ehti olla hetken lumivalkoinen. Palataan kuitenkin lämpimään ja aurinkoiseen syyskuun lopun viikonloppuun:

Sunnuntain kävelyreissu oli venähtänyt, aivan kuten arvelinkin. Silti kipaisin pikaisesti katsomassa Ateneumissa olleen kotimaisia taiteilijoita esitelleen näyttelyn. Valaistus oli museossa aika niukka, joten kuvat eivät ole niin hyviä kuin toivoin. Näin kuitenkin paljon hienoja veistoksia ja maalauksia.

Moni lukijoista on varmasti käynyt Ateneumissa ja nähnyt näitä teoksia, mutta kertaushan on opintojen äiti, joten tässä tulee Ateneumin patsaista juttu.

Heti ala-aulassa tulijaa tervehtii Walter Runebergin marmoriveistos Apollon ja Marsyas. Patsaan toinen versio on Vanhalla ylioppilastalolla. Kerroin siitä tässä raportissa.

Wikipedia kertoo patsaasta näin:

"Apollon ja Marsyas on Walter Runebergin (1838–1920) tekemä marmoriveistos. Kooltaan 200 cm korkea veistos lahjoitettiin heti sen valmistuttua Suomen taideyhdistyksen kokoelmiin vuonna 1874.

Veistoksen aiheena on soittotaitokilpailu valon jumala Apollon ja maallisen Marsyaan välillä. Apollon voittaa kilpakumppaninsa, mitä pidetään samalla henkisen voittona aineellisesta. Näiden vastakkaisuutta veistoksessa kuvataan siten, että lyyraa pitelevä Apollon on veistetty uusklassismin ihannoiman hellenistisen kuvanveiston tavoin ja Marsyas puolestaan barokkityyliin.

Apollon ja Marsyas oli tilaustyö, jonka Helsingin säätyläisnaiset tilasivat tarkoituksenaan lahjoittaa se uuden ylioppilastalon koristukseksi. Teoksen valmistuttua se päätyikin Suomen taideyhdistyksen kokoelmiin, minkä arvellaan johtuvan siitä että teoksen tilaajat pitivät sitä teoksen henkilöiden alastomuuden vuoksi sitä kenties liian uskaliaana ylioppilaille."


Vastapäätä seisoo talon päädystä sisään siirretty Ville Vallgrenin veistämä Albert Edelfeltin näköispatsas. Kuvat olivat niin huonoja, etten melkein kehtaa laittaa yhtään niistä tänne.

Helsingin taidemuseon sivuilta:

"Ville Vallgren teki 1927 Suomen taideakatemian tilauksesta taidemaalari Albert Edelfeltin (1854-1905) muistopatsaan. Vallgren kuvasi taiteilijatoverinsa ja hyvän ystävänsä työskentelemässä taiteilijantakki yllään ja paletti kädessään. Kielitaitoisella Edelfeltillä oli erinomaiset suhteet ulkomaille, erityisesti Ranskaan. Ikätoverit Vallgren ja Edelfelt olivat myös yhdessä mukana Pariisin boheemin elämän pyörteissä 1870-luvulla.

Edelfeltin näköispatsas pystytettiin alunperin Ateneumin päätynurmikolle Mikonkadun puolelle 1928, mutta siirrettiin siitä Keskuskadun puolelle 1930. Arkkitehtonisen miljöön voimakkaan muuttumisen ja ilkivallan vuoksi veistos siirrettiin kuitenkin 1976 Eiraan. Patsas ehti olla Eirassa, Juhani Ahontien ja Chydeniuksentien risteyksessä useita vuosikymmeniä, kunnes se syksyllä 2003 vietiin konservoitavaksi ja palautettiin taiteilijan 150-vuotisjuhlallisuuksien yhteydessä kesällä 2004 takaisin Ateneum-rakennuksen läheisyyteen. Edelfeltin syntymäpäivänä heinäkuun 21. veistos kukitettiin ja "julkistettiin" Ateneumin länsipäädyn puistikossa.

Patsas on siiretty syksyllä 2013 katuremontin tieltä varastoon ja palautetaan paikalleen arviolta kahden vuoden kuluttua vuonna 2015."


Nyt on 2017 ja patsas on tukevasti Ateneumin sisätiloissa. Voisin kuvitella, ettei se enää ulos siirrykään.

Ateneumissa oli siis näytillä Klassikot uudessa valossa ja tarjolla oli paljon kotimaisten kuvanveistäjien töitä. Ja maalauksia, mutta niihin en sen enempää keskittynyt - toki ihailin niitä tunnetuimpia ja hienoimpia.

Kakkoskerroksessa oli Wäinö Aaltosen veistoksia. Poika-patsaista, jotka olivat vitriinissä, en saanut kunnon kuvia, mutta itsenäisesti keskellä huonetta seisoneesta Graniittipoika I:stä onnistuin kuvat räpsimään. Graniittipoika Ensimmäinen on vuosilta 1917-20.

Wikipediasta:

"Graniittipoika on Wäinö Aaltosen veistos vuodelta 1917–1920. Arkaaisen pelkistetty veistos on Aaltosen varhaisista teoksista tunnetuimpia. Veistos kuvaa noin kolmevuotiasta ujoa poikaa. Aaltonen teki pojasta useita versioita. Hän oli osallistunut veistoksen luonnoksella 1915 kilpailuun, jolla haettiin suihkulähdeveistosta Turun kaupunginkirjaston edustalle. Kilpailun voitti Gunnar Finne.

Ateneumin kokoelmissa oleva punaisesta graniitista veistetty versio on vajaa 130 senttiä korkea. Ateneumissa on myös veistoksen noin 35 senttiä korkea luonnos vuodelta 1916. Wäinö Aaltosen museon kokoelmissa on ollut 1998 alkaen musta Graniittipoika II, joka tunnetaan myös Alaston poika. Muihin versioihin kuuluu 52 senttiä korkea pronssiveistos, joka on Niilo Helanderin säätiön kokoelmissa."


Muita Aaltosia olivat Musica, kullattu puuveistos vuodelta 1926 sekä Tanssijatar vuodelta 1928.


Seuraavassa huoneessa oli paljon kaikenlaista, niistä kuvat onnistuivat tästä Mikko Hovin patsaasta nimeltä Hälytys, jossa on hauska meininki, vaikka aihe ei tainnutkaan olla alun perin kovin hauska. Tämä patsas on vuodelta 1940.



Helena Pylkkänen on itselle tyystin tuntematon taiteilija. Tämän veistoksen nimi on Giannicolo ja se on vuodelta 1976, jolloin Pylkkänen oli 31-vuotias. Ateneumin esittelylaatta kertoi patsaasta näin:

"Gianicolo on Rooman toiseksi korkein kukkula, jolta avautuu laaja näkymä kaupungin keskustaan. Siellä on suuri puistoalue, joka tunnetaan näköalansa lisäksi myös rakastavaisten kohtaamispaikkana. Kuvanveistäjä Helena Pylkkänen on työskennellyt pitkiä aikoja Italiassa ja Ranskassa. Hänen tuotannossaan on ihmis- ja eläinaiheisia teoksia niin pronssista kuin eri kivimateriaaleista. Giannicolo on voimakkaan aistillinen ja nykyajan pulssissa hengittävä teos, joka samalla tukeutuu klassiseen eurooppalaiseen taidehistoriaan. Sen kädettömäksi jätetyt ihmishahmot, torsot, koskettavat toisiaan vain harvoissa kohdissa, mutta ovat silti lähes sähköisessä yhteydessä keskenään."


Sitten pääsin suomalaisen kuvataiteen hall of fame -seinän ääreen. Tämä seinä on varmaankin ollut ripustuksellisesti mielenkiintoinen tehdä. Pakko myöntää, että kun yritin ehtiä kuvaamaan tältä seinältä kaikki patsaat ja reliefit, jäi maalaukset paitsioon. Tässä kuitenkin kavalkadi niistä pysteistä:

Essi Renvall: Eva Cederström, taidemaalari (1940-luku)

Oskari Jauhiainen: Oma kuva (1947)

Gunnar Finne: Toivo Vikstedt, pilapiirtäjä ja graafikko (1922)

Ville Vallgren: Aukusti Uotila, taidemaalari (1878)

Ville Vallgren: Albert Edelfelt (1886)

Emil Cedercreutz: Oma kuva (1915)

Aline Forsman: Walter Runeberg (1875)

Walter Runeberg: Oma kuva (1869)
Eveliina Särkelä: Nuoren tytön muotokuva (1876, valettu pronssiin 1960)

Eveliina Särkelä: Nuoren tytön muotokuva

Emil Wikström: Axel Gallén (1886)

Emil Wikström: Axel Gallén. Taustalla kurkistaa omakuvassaan Hugo Simberg.

Jatkoin matkaa ja löysin yhdestä vitriinistä Carl Wilhelmsin työn nimeltä Selkä, Ryggen. Se on vuodelta 1931.



Sivukäytävällä tai -huoneessa oli esiteltynä Ateneumin historiaa. Sieltä nappasin kuvan Theodor Höijerin rintakuvasta. Veistäjänä toimi Carl Eneas Sjöstrand vuonna 1896.


Klassikkojen klassikot -aulassa olivat esillä Ville Vallgrenin Kaiku / Echo vuodelta 1887.

Wikipediasta:

"Kaiku on Ville Vallgrenin vuonna 1887 veistämä marmoriveistos ja Vallgrenin läpimurtoteos. Vallgren oli omimmillaan runollisten ja aistillisten aiheiden parissa, joissa ihmishahmo usein yhdistyy luontoon ja sen ilmiöihin. Kaiku-veistoksessa poika kuuntelee keskittyneesti käsi korvallaan. Hänen olemuksessaan on luonnonlapsen tunnelmaa ja rokokoonomaista suloutta. Pehmeä asento kertoo istuvan pojan rentoutuneisuudesta hänen koko olemuksen kuitenkin keskittyessä yhteen asiaan. Istuinalustanaan hänellä on murattien koristama kanto. Kaiku on tehty nuoren Vallgrenin uran alkuvaiheessa, jolloin hän teki muitakin poika-aiheisia veistoksia. Myöhemmin hän tuli tunnetuksi naisia kuvaavista veistoksista, kuten Havis Amanda."




Eemil Halosen puuveistos Tyttö (1908). Siitä Wikipedia kertoo näin:

"Haapatyttö on suomalaisen puukuvanveiston pioneerin, kuvanveistäjä Eemil Halosen 167 cm korkuinen puuveistos vuodelta 1908. Ateneumin taidemuseo osti sen kokoelmiinsa vuonna 1909. Eemil Halonen perehtyi puukuvanveistoon saatuaan tilauksen honkapuisista kohokuvista vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyn Suomen paviljonkiin. Puuta voidaan pitää suomalaiskansallisena muotoilumateriaalina. Samoihin aikoihin muun muassa Arts and Crafts -liike pyrki vahvistamaan aitojen materiaalien ja käsityön kunnioitusta. Halonen veisti veistoksen yksinkertaiseen ja suljettuun ilmiasuun, mikä viittaa aikakauden tyyli-ihanteiden ohella myös Suomen keskiaikaiseen kirkolliseen puukuvanveistoon."



Lauri Leppäsen nuorta Kullervoa esittävä patsas (1928). Huittisten museon sivuilta:

"Leppäsen tuotannon valtasivat 1920-luvun lopulla ekspressionistiset veistokset. Tähän kauteen kuuluu Kullervo -veistos, josta tuli Leppäsen pääteos. Kullervo oli Leppäselle myös läheinen teos. Kullervo valmistui vuonna 1928. Veistoksesta on pronssivalos Ateneumin taidemuseon kokoelmissa ja Huittisissa Keskuskoulun puistikossa."



Halosen näyttävä marmoripatsas Impi leikkaa hiuksiaan Väinämöisen kanteleen kieliksi (1902). Taidemuseo Eemilin sivuilta:

"Jo Eemil Halosen ensimmäisellä Pariisin-matkalla sai alkunsa ensimmäinen kalevalainen naishahmo: Impi, joka oli leikkaamassa hiuksiaan Väinämöisen kanteleeseen. Se valmistui marmorisena 1902."



Johannes Takasen marmorinen Merelle katsova Aino vuodelta 1876. Wikipediasta:

"Aino, merelle katsova on Johannes Takasen marmoriveistos vuodelta 1886. Suomen Taideyhdistys oli tilannut Takaselta Aino, merelle katsova -kipsiveistoksen (1876). Takanen veisti sitä Italiassa italialaista mallia käyttäen. Veistoksen pieniä kopioita on myyty paljon. Marmoriin aihe veistettiin vasta Takasen kuoltua, vuonna 1886."



Sanoisin, että mielenkiintoinen juttu tuossa hienossa marmoriveistoksessa on se, että sen on joku muu veistänyt marmoriin taiteilijan ennenaikaisen kuoleman jälkeen. Mutta sitä, joka sen veiston on tehnyt, hänestä ei ole mitään tietoa. Ei mielestäni kuitenkaan ihan helppo juttu ole se nakuttelu.

Löysin vielä Auguste Rodinin veistoksen Danaidi vuodelta 1885. Rodinin näyttelyhän oli taannoin Ateneumissa. Sen kulmilla oli C.E. Sjöstrandin pienoisveistoksia vitriinissä, niissä esiteltiin Lemminkäistä (1872), Kullervoa (1896) ja Väinämöistä (1857).




Viimeisessä huoneessa jossa kävin, oli sielläkin paljon erilaisia kuvia näytteillä. Neljä rintakuvaa oli sijoitettu aika ylös seinille, joten kun valaistus oli vähäinen ja seinät tummat, ei järkkärillä onnistunut. Kännykän kamera ei myöskään ollut avuksi, koska pystit olivat niin kaukana. Zoomaaminen ainakin meikäläisen härvelillä on aivan turhaa hommaa, kuvista ei tule koskaan mitään. Sain kuitenkin tästä taidemaalari Werner Holmbergin rintakuvasta kohtalaisen otoksen. Patsaan on veistänyt Walter Runeberg vuonna 1862.


Siinä oli Ateneumin läpijuoksu. Mieluummin olisin käynyt kunnolla ajan kanssa, mutta nyt tämä oli ainoa vaihtoehto. Museosta kirmasin supervauhdilla Kampin keskukseen ja onnikalle. Kuten koko viikonlopun, oli vielä nytkin iltapäivällä varsin lämmin keli. Silti bussikuski piti patterit kuumalla. Onnibussin autoissahan on tummennetut lasit mutta ei verhoja, joten aurinko tuntui porottavat vielä täydeltä taivaalta ja kun bussi oli lähes täynnä, oli tunnelma todella kuuma.

Istumapaikan yläpuolella olevasta tuuletinräppänästä ei viileää tullut juuri nimeksikään, mutta kun olimme saapumassa Tampereelle ja otin mm. farkkutakin hattuhyllyltä, oli se aivan jääkylmä. Siellä säilytysluukussa kyllä ilmastointi toimi erinomaisesti.

Näihin valituksiin ja motkotuksiin päätän tämän raportin. Tuolta viikonlopulta on jäljellä vielä ne Gunnar Finnen teokset, joista olen jo monesti maininnut. Ne joko tulevat seuraavana päivityksenä tai sitten vähän myöhemmin. Tässä on jo ehtinyt pari muutakin metsästysreissua tekemään viimeksi kuluneen kuukauden aikana. Mutta niistä lisää myöhemmin.


tiistai 24. lokakuuta 2017

Värikkäällä syysreissulla Helsingissä, osa 2 - Töölön maisemissa

Kuten edellisessä päivityksessä kerroin, alla oli ensin huonosti nukuttu yö, sitten muutaman tunnin intensiivinen kiertely Hietaniemen hautausmaalla ja Gunnar Finnen entisessä ateljeessa. Siitä pikaisesti päivällistä syömään Myyrmäkeen ja miltei heti siitä synttärijuhlille Jätkäsaareen. Onneksi kuitenkin sain lauantain ja sunnuntain välisen yön nukuttua hyvin ja aamiaisella tuli tankattua vielä paremmin. Oli siis aika lähteä bussilla keskustaan ja aloittaa tämän reissun viimeinen osio: Meilahden rajoilta Töölön kautta ydinkeskustaan ennen kuin olisi aika lähteä kotiin onnibussilla.

Jäimme bussista Tullinpuomin kohdalla. Ensimmäinen kohde oli Tukholmankadulla olevassa puistikossa. Siellä on Into Saxelinin graniittiveistos nimeltään Yllätys. Taisi olla myös aikamoinen yllätys meikäläisen kuvailu sunnuntain aamupäivällä, koska puistikossa muovikasseineen aikaa viettänyt hieman laitapuolisen näköinen herrasmies antoi jonkin verran pahaa silmää patsaanmetsästysmiehelle.

Helsingin taidemuseon sivuilta:

"Yllätys on veistetty punaisesta graniitista ja se esittää polvillaan istuvaa alastonta naista. Veistoksen nimi viittaa hätkähdykseen, joka saa yllättyneen naisen kavahtamaan taaksepäin. Tästä liikkeestä syntyy veistoksen rytmi. Yllätyksen tyyli on lempeän klassisesti sävytettyä realismia.  Helsingin kaupunki hankki veistoksen kokoelmiinsa jo varhain, mutta vasta sotien jälkeen 1940-luvun lopulla sille löytyi paikka pienestä puistosta Meilahdessa. Veistos pystytettiin nykyiselle paikalleen vuonna 1948, mutta alunperin Saxelin teki sen jo 1925."





Jatkoimme matkaa kohti pohjoista, koska vanhan sairaanhoito-opiston oviaukossa on seinässä Gunnar Finnen reliefi.

Helsingin taidemuseon sivuilta:

"Gunnar Finnen reliefi on juuri ennen sotaa paljastettu kaakelireliefi, joka kuvaa istuvaa sairasta miestä ja häntä hoitavaa naista. Taiteilija käyttää teoksessaan harkittua symboliikkaa henkilöitten asennoissa sekä naishahmon kantamassa öljylampussa, joka symbolisoi tietoa ja pelastusta. Gunnar Finne käytti samaa materiaalia esimerkiksi Salmisaaren reliefissä Elämän Nektaria."



Jotain hienoa noissa Finnen reliefeissä on. Finnen teoksia on Helsingissä nähtävillä useita. Kerron lähiaikoina Finnen ateljeessa toimivasta ravintolasta ja siellä olevasta taiteesta. Tiedossa on myös kattava paketti Finnen tuotannosta. Mutta siitä lisää tuonnempana.

Töölössä Paasikivenkadun varrella on presidentti Paasikiven entisen kotitalon muistolaatta. Sen on tehnyt Kimmo Pyykkö. Paasikiven entisessä kotitalossa sijaitsee nykyään Turkin suurlähetystö. Ja kuten tiedämme, turkkilaiset eivät välillä tykkää lehtimiehistä ja kameroista, joten siitä sai lisäjännitystä tämän laatan kuvaamiseen.



Sitten vuorossa olivat ns. Lastenlinnan julkisivua koristavat taideteokset, jotka on suunnitellut Sakari Tohka ja toteuttanut Yrjö Kyllönen. Niitä kuvioita ja hahmoja onkin sitten aikamoinen määrä ja ympäri tätä isoa linnamaista kompleksia.

RKY:n sivuilta:

"Lastenlinnan sairaala on valmistunut arkkitehtien Elsi Borgin, Otto Flodinin ja Olavi Sortan suunnitelmien mukaan 1948. Lastenlinna koostuu korkeasta, pyöreämuotoisesta sairaalarakennuksesta ja siihen liittyvästä matalasta siipirakennuksesta. Julkisivuja on elävöitetty poikkeuksellisen koristeellisilla, rappaukseen reliefinä tehdyillä kuvioilla. "






Välissä poikkesimme Lastenklinikan pihamaalle ja nappasin kuvat Walter Runebergin patsaasta nimeltä Danaidit sekä Kari Juvan veistoksesta nimeltään Katse tulevaisuuteen. Olin jo aiemmin kuvannut nämä patsaat, mutta silloin oli talvi ja jouduin putsaamaan patsaat harjalla. Ajattelin, että nyt kun olen paikanpäällä niin otan kesäisemmät kuvat.

Danaidit

Katse tulevaisuuteen

Yksi Helsingin tunnetuimmista patsaista kautta muistomerkeistä on tietenkin Sibelius-monumentti. Se on aina aiemmin jäänyt kuvaamatta. Miksi, en tiedä varmasti. Ehkä yksi syy on se, että siellä on aina niin julmetun paljon porukkaa pyörimässä ympäri Sibben pillejä. No nyt oli kuitenkin jo aika käydä tuokin muistomerkki kuvaamassa. Teoksenhan on tietenkin tehnyt Eila Hiltunen.

Helsingin taidemuseon sivuilta:

"Eila Hiltunen alkoi abstrahoida veistostensa muotoja 1950-luvun loppupuolella. Pelkistäminen kulki rinnakkain teosten voimakkaan ekspressiivisyyden kanssa. Veistosten rujoon ilmeikkyyteen vaikutti hitsaustekniikka, jonka soveltamisessa kuvanveistoon Eila Hiltunen oli uranuurtaja Suomessa. Vuonna 1957 perustetun Sibelius-Seuran toimesta järjestettiin kaksiosainen muistomerkkikilpailu, jonka toisen kierroksen voitti Eila Hiltunen ehdotuksellaan Passio Musicae. Muistomerkkikilpailun saama julkisuus oli valtaisa. Paineet abstraktin ja esittävän taiteen kärjistetylle vastakkainasettelulle olivat olemassa, mutta tilanne ratkaistiin liittämällä teokseen Sibeliuksen muotokuvapää. Veistoksen tilallinen moniulotteisuus, joka mahdollistaa katsojan kulkemisen teoksen sisällä, sekä kaiun ja äänien syntyminen sen onkaloissa tekevät monumentista ainutlaatuisen. Kauempaa katsottaessa veistoksen muoto yhdistyy metsien puuseinämiin ja rosoisiin kalliojyrkänteisiin. Sibeliuksen musiikin luonnonkuvaus saa monumentissa visuaalisen ilmaisun.

Sibelius-monumentti paljastettiin 7.9.1967. Se on Helsingin suosituimpia veistoksia ja tunnetuimpia matkailunähtävyyksiä. Monumentin pienoismalli (1964) on Unescon päämajassa Pariisissa ja teoksen yksityiskohta on YK:n päämajan aukiolla New Yorkissa. Teoksen 6,7 metriä korkea osaluonnos oli esillä 1967 Montrealin maailmannäyttelyssä, jonka yhteydessä Suomen valtio lahjoitti sen Montrealin kaupungille.

Teoksen materiaali on haponkestävä teräs ja sen mitat ovat: korkeus 8,5m; pituus 10,5m ja syvyys 6,5 metriä; putkia siinä on yli 600kpl ja teos painaa 24 tonnia."






Sen jälkeen kävelimme Mestaritallin pihalle ja aloimme etsiä Anu Matilaisen veistämää säveltäjä Toivo Kuulan muistomerkkiä. Olimme sen jo vaimon toimesta vuosia sitten osittain kuvanneet, mutta halusin vielä ottaa uudemmat kuvat. Kunhan vain ensin löytäisimme sen... ei meinannut näet millään osua silmät kyseiseen rintakuvaan.

Lopulta tajusin missä pysti on ja pääsin ottamaan kuvat. Kuulan huuleen oli iskenyt jonkinlainen sieni, näyttää ihan kuin herralla olisi valkoinen huuliherpes.



Helsingin taidemuseon sivuilta:

"Toivo Kuulan muistomerkki on ekspressiivishenkinen näköiskuva. Veistoksen liikevaikutelmaa ja elävyyttä lisää jalustan muoto. Toivo Kuulan (1883-1918) traaginen kuolema oli suuri menetys suomalaiselle säveltaiteelle. Lyhyen uransa aikana hän sävelsi lauluja ja kamarimusiikkia. Päätyönä pidetään viimeiseksi jäänyttä teosta "Stabat Mater". Häneltä jäi kesken suunniteltu baletti ja sinfonia. Toivo Kuula -seura ry. tilasi veistoksen kuvanveistäjä Anu Matilaiselta ja lahjoitti sen edelleen Helsingin kaupungille.  Veistos on pronssia ja se paljastettiin 1988."

Merenrannan tuntumasta siirryimme takaisin sisemmäs ja kävelimme Töölön kirkolle. Samalla kun minä kuvasin Gunnar Finnen betonista reliefiä Vertaus suurista pidoista tai toiselta nimeltään Taivaalliset pidot, isäni kertoi päässeensä ripille kyseisessä kirkossa. Ajattelin, että kun kerran täällä ollaan, voisimme poiketa sisällä, jos ei siellä ole mitään tähdellistä juuri käynnissä.



Ovikellon soittoon vastattiin ja ovi avattiin. Pääsimme sisään ja sain ihastella kirkkosalista löytyviä taiteita. Carl Wilhelms teki katonrajaan neljää apostolia kuvaavat korkokuvat.

Apostoli Andreas oli Pietarin veli.

Paavali kutsui itseään "pakanoiden apostoliksi".

Simon Pietari.

"Epäilevä Tuomas" eli Juudas Kaksonen.

Elias Ilkka puolestaan veisti puiset evankelistojen symbolikuvat saarnatuoliin.

Matteus

Markus

Luukas

Johannes

Alttarin vierestä seinältä löytyy Gunnar Finnen kullattua puuta oleva veistos Ylösnoussut Kristus.


Vain Nina Ternon paimensommitelma oli poissa, se oli siirretty aikoinaan remontin yhteydessä ties minne.

Kun lähdimme kirkolta eteenpäin, vilkaisin vielä kerran kellotorniin ja huokaisin hiljaa Petri Wallin muistolle.

Poikkesimme edellisenä päivänä mukana olleen serkkuni työhuoneella Et. Hesperiankadulla ja moikkasimme hänen aviomiestään. Serkkuni oli Hietsun kierroksen jälkeen paiskinut hommia ja oli vierailumme aikana vielä nukkumassa. Työhuoneelta jatkoimme matkaa Taivallahden koululle, josta etsin Eila Hiltusen veistämää reliefiä, mutta sellaista ei ainakaan koulun ulkoseinissä näyttänyt olevan. Ehkä se on sisällä, mutta ovet olivat sunnuntaina kiinni.

Sitten harkitsin etsiväni Väinämöisenkadulta Viktor Janssonin suihkukaivoveistoksen, mutta päätin jättää sen toiseen kertaan. Olen kyllä nähnyt sen kerran, kun ajoimme kyseisen paikan ohi autolla.

Ylitimme sen sijaan Runeberginkadun ja pysähdyimme Oksasenkadun ja Museokadun kulmaan.

Helsingin taidemuseon sivuilta:

"Oksasenkadun ja Museokadun kulmauksen kaarevaa julkisivua ja korkeaa portaikkoa vartioivien graniittisten karhujen tekijää ei varmuudella tiedetä. On arveltu, että ne olisivat kuuromykän kuvanveistäjä Juho Feliks Talvian käsialaa. Talvia työskenteli mm. Emil Wickströmin ateljeessa ja hänen tiedetään tehneen paljon julkisivuveistoksia. Toinen karhu-veistoksista joutui 60-luvulla ilkivallan kohteeksi ja oli vuosia poissa paikoiltaan. Nyt se on korjattu ja molemmat karhut istuvat jälleen paikoillaan ohikulkijoiden katseenvangitsijoina. "




Karhuista julkaisin oman osionsa, jonka voi käydä lukemassa täällä!

Minervankadulta löytyi hauskassa paikassa pienen portin takana olevan kerrostalon oven vierestä Folke Palmgrenin muistolaatta, jonka on tehnyt Gerda Qvist. Palmgren oli viereisen Olaus Petrin kirkon kirkkoherrana aikoinaan.



Kirkko oli nyt kiinni, joten Emil Cedercreutzin veistos Kustaa II Adolf ratsailla jäi kuvaamatta, samoin kävi Wäinö Aaltosen veistämien kastemaljan reliefien ja Suojelusenkeli-veistoksen kohdalla. Myös Minervaskolanilla piti olla julkisivureliefit, mutta koko koulu on remontin takia hupun alla ja reliefit on varmasti viety jonnekin turvaan.

Näin oli tuo Töölön osuus käyty läpi. Lähdimme kohti rautatieasemaa. Kukakohan nämä Kansanvalistusseuran oviaukon molemmin puolin olevat kivihahmot on veistänyt? Talon on suunnitellut Emil Svensson vuonna 1918.


Kuvasin vielä Eduskuntatalon kupeesta kolmen presidentin patsaat uudelleen. Nehän on esitelty jo aiemmin sekä Kalervo Kallion (Kyösti Kallion patsas) että Wäinö Aaltosen (Svinhufvudin ja Ståhlbergin patsaat) osioissa.

Nyt kun Eduskuntatalon remontti on ohi, pääsin kapuamaan portaat ja kuvaamaan sivuseinässä olevan arkkitehti J.S. Sirénin mitalit. Ne on suunnitellut Aimo Tukiainen.


Siihen päättyi tämä patsaanmetsästysreissu. Jäljellä oli vielä ruokailu jossain ja jos aikaa riittäisi, käynti Ateneumissa. Ja aikahan riitti. Ainakin vähän. Kävin siis tsekkaamassa Ateneumin ison kotimaista kuvataidetta esitelleen näyttelyn, mutta siitä seuraavassa päivityksessä.