Kotkan poikii (ja ukkoja) ilman siipii, osa 2

Kotkan patsaskierros jatkuu...

Saavuin veistosbulevardin eli Keskuskadun lehmusbulevardin keskikohdalle. Siinä portaiden yläpäässä seisoo Tapio Junnon veistos Aurinkoon katsoja vuodelta 2001.

Nousin yhdet portaat Mariankadulle ja siirryin Seurakuntakeskuksen kulmalle, josta löytyi Heikki Häiväojan graniittinen seinäreliefi Ylösnousemus vuodelta 1969.

Palasin takaisin Keskuskadun bulevardille ja lähdin katua lounaaseen päin. Ensimmäisenä vastaan tuli Kain Tapperin vuodelta 2004 oleva veistos Pylväs.

Siitä pari metriä eteenpäin oli Olavi Lanun vuodelta 2003 oleva Lepäävä pajutyttö -veistos.

Palasin samoille portaille ja laskeuduin hetkeksi toiselle puolelle Keskuskatua. Siellä, talon seinässä on mainio Tommi Toijan teos Tuulen viemää, vuodelta 2011.

Hannu Sirénin veistos Varjo on valmistunut 1984, mutta sijoitettu paikalleen 30 vuotta myöhemmin 2014.

Markku Hirvelän veistos Yökulkijat on vuodelta 2007. Sibeliuspuiston nurkalle sijoitetussa veistoksessa on kaksi keskeltä halkaistua ilvestä, jotka ovat matkalla eri suuntiin. Hieno eläinveistos tämä.

Sitten oli vuorossa se, jota eniten odotin. Jussi Mäntysen suihkukaivoveistos Kotkat, joka oli joitakin vuosia sitten remontissa ja oli puhetta, ettei sen yhteyteen välttämättä enää tulisi suihkuavaa vettä. Onneksi ne jäivät vain puheiksi ja kun ilmakin oli mitä parhaimman kesäinen ja aurinkoinen, sain juuri sellaisessa maisemassa olevat kuvat teoksesta kuin halusinkin.

Mäntysen veistos on vuodelta 1955. Toiselta nimeltään myös Merikotkat. Vuotta aiemmin samainen veistos pystytettiin Turkuun, Kauppakorkean edustalle. Seuraavalla Turun-reissulla pitää käydä niillä nurkilla.

Keskuskadun varrella, Sibeliuspuiston kupeessa on Matti Nurmisen veistos Vaikea portti (ahdas portti). Se on vuodelta 2002.

Kauppakeskus Pasaatin sisäänkäynnin sisäpuolella on Anneli Sipiläisen teos Äiti maan lapset. Siinä on käytetty materiaalina puuta ja pronssia. Veistos on vuodelta 2011.

Ortodoksisen kirkon puistosta löysin Maria Purpurin muistopatsaan. Juta Eskelin veistämä patsas on vuodelta 1999. Krimin sodan aikaan 1855 englantilaiset tulittivat Kotkaa ja tuhosivat Ruotsinsalmen linnoituksen. Englantilaiset myös rynnivät ympäri Kotkansaarta ja tuhosivat kaikki julkiset rakennukset. Maria Purpur, yli satavuotias everstinna ei suostunut lähtemään kodistaan ja hänen ansiostaan Pyhän Nikolaoksen kirkko säilyi vahingoittumattomana.

Vähän matkaa eteenpäin puistossa on uudempi teos, Kotkan kilpi, jonka on veistänyt Pekka Pitkänen ja teos on vuodelta 2018.

Laakealla luonnonkalliolla seisoo puolestaan Elämän tanssi, vuodelta 2015 oleva Virpi Kanto -nimisen taiteilijan tekemä veistos.

Kävelin Ruotsinsalmenkatua kohti keskustaa ja ohitin kaupunginteatterin. Siinä jäi jostain syystä kuvaamatta ja tutkimatta Olavi Mantereen vuodelta 2005 oleva Ovidiuksen tanssi. Samalla nyt muistin, että matkalla Palotorninvuoren puistoon ohitin Tapio Sinisalon sinisen teoksen Tuliportaat. Taisin luulla sitä vain siniseksi maalatuksi ilmastointiputkeksi tai vastaavaksi. Hups.

Tässä vaiheessa siirryin viihteelle ja patsasbongailu jäi tauolle hetkeksi. Sunnuntaina olisi hetkinen aikaa ennen kotimatkan alkua käydä bongaamassa loput suunnitelmassa olleet veistokset Kotkassa. Siitä lisää seuraavassa osassa.

Kotkan poikii (ja ukkoja) ilman siipii

Jokunen aika sitten sain tietooni, että vanha kaverini viettäisi kesäkuun puolessa välissä viisikymppisiään Kotkassa ja että juhlallisuuksissa esiintyy sellainen orkesteri, jota en ole koskaan elävänä lauteilla nähnyt. Oli siis aivan välttämätöntä ja pakko päästä reissuun, vaikka mikä olisi. Kaiken lisäksi, jos vain hyvä sää soisi, olisi tarjolla kaikki Kotkan patsaat, joita en ole aiemmilla käväisyillä ehtinyt kuvata.

Valitsin kulkupeliksi junan, koska bussi olisi ollut lähes samanhintainen ja siinä tapauksessa menen mieluummin junalla. Huomasin myös, että lauantaisin on mahdollista päästä Kouvolasta Kotkaan paikallisjunan kyydillä, joten valinta oli sitä myöten selvä: en ole koskaan matkustanut junalla välillä Riihimäki-Kouvola, saati sieltä Kotkaan. Ja en muuten matkustanut vieläkään, sillä Kouvolan-juna huristaa oikorataa pitkin, eikä edes kierrä Riksun kautta!

Matka alkoi Tampereelta varhain aamulla. Pendolinolla pääsin nopeasti Helsinkiin, jossa löysin vanhempani odottamassa. Kävimme pikku aamukävelyllä ja bongaamassa muutaman veistoksen, ennen kuin matkani jatkuisi kohti Kouvolaa.

Kuljimme Kaisaniemenpuiston ja junaradan välistä kohti Linnunlaulua ja käännyimme Tokoinrantaan päin. Upea kesäaamupäivä, aurinko paistoi eikä vielä ollut liian kuuma. Könysin kaupunginteatterin nyppylälle ja löysin sieltä Kari Juvan veistoksen Thalia ja Pegasos. Tuttua Juva-laatua tämäkin. Veistos paljastettiin vuonna 1970.

HAM:n sivuilta:

"Vuonna 1966 Helsingin kaupunki julisti kilpailun, jonka tarkoituksena oli saada veistos rakenteilla olevan uuden kaupunginteatterin puistoon. Kuvanveistäjä Kari Juvan oivallinen ja viitekehykseen loistavasti sopiva Thalia ja Pegasos valittiin voittajaksi 54 ehdotuksen joukosta. Veistos on yhdistelmä esittävää ja vapaata, tyyliteltyä muotoa. Thalia ja Pegasos -veistoksessa näkyy hyvin Kari Juvan kyky yhdistää voimakas massa ja kevyen liikkeen vaikutelma saumattomaksi kokonaisuudeksi."

Lähempänä Hakaniemeä ja ympyrätaloa sijaitsee Aimo Tukiaisen veistämä Soihtu vuodelta 1966. Se on myös poliitikko Miina Sillanpään muistomerkki.

HAM:n sivuilta:

"Miina Sillanpää (1866-1952) oli työläinen, toimittaja ja poliitikko. Hän oli 1900-luvun alkupuolen merkittävimpiä yhteiskunnallisia vaikuttajia Suomessa. Sillanpää oli lyhyin keskeytyksin kansanedustaja 1907-47 ja ensimmäinen suomalainen naisministeri.

Aimo Tukiainen sai vuonna 1966 kutsukilpailun jälkeen tehtäväkseen Miina Sillanpään muistomerkin. Muistomerkin suunnittelussa Tukiaisen keskeisenä ajatuksena oli koti ja siihen liittyvät mielikuvat ja symbolit. Veistoksessa on viitteellisesti kuvattu harjakattoisia taloja.

Soihtu-niminen veistos paljastettiin Miina Sillanpään 102-vuotissyntymäpäivänä 4.6.1968. Soihtu on lähinnä abstrakti pronssiveistos, jonka hahmossa voi ehkä nähdä viittauksen soihdusta lieskana nousevaan valoon."

Siltasaarenkärjestä bongasimme talon seinästä kuvanveistäjä Eemil Halosen asumuksen ja työskentelytilan muistoksi asetetun muistolaatan, jonka on tehnyt kuvanveistäjä Sanna Koivisto. Laatta on vuodelta 1995.

Kävelimme Kaisaniemenpuiston ympäri takaisin juna-asemalle. Matkalla huomasin, että Bertel Nilssonin veistos Kotkat on saanut Kasvitieteellisen puutarhan remontin jälkeen uuden paikan ruohonyppylältä. Pitääpä joskus käväistä kuvaamassa se nykyisessä paikassaan.

InterCity-juna lähti matkaan ja jatkoin uuteen kameraan tutustumista sekä kirjan lukemista. Muistin myös katsella maisemia, kun itselle uudelle rataosuudelle pääsimme.

Juna saapui Kouvolaan, mutta vaikka siellä on useita patsaita, jotka ovat vielä kuvaamatta, jouduin ne tällä kertaa jättämään väliin. Vaihtoyhteys Kotkaan lähti likimain heti. Ehdin vain vilkaista aseman kupeesta löytyvää muistomerkkiä.

Taajamajunayhteys Kotkaan oli hauska kokemus, varsinkin kun ns. vanhalla lähijunalla on tullut matkustettua lähinnä pääkaupunkiseudulla ja vuosia sitten. Tavallaan yllättävän pitkään matka kesti, mutta onhan Kotkan ja Kouvolan välimatkakin lähes puolisataa kilometriä, että kyllähän siinä aikaa vierähtää. Kymijoki on hieno näky.

Kotkassa hyökkäsin heti julkisten taideteosten kimppuun. Aloitin kierrokseni kirkkopuistosta. Ensimmäisenä vastaan tuli sankarihauta-alue ja siellä oleva sankaripatsas. Kivipaateen tehdyt korkokuvat on veistänyt Emil Filén. Sankaripatsas julkistettiin Erik Bryggmanin suunnittelemalla sankarihauta-alueella vuonna 1951.

Kirkkopuistossa on myös Jyrki Sailon veistos Karjalaan jääneiden muistoksi. Nimeltään Karjalainen äiti oleva veistos on vuodelta 1962.

Kotkalainen kirjailija ja akateemikko Toivo Pekkanen on saanut paljon muistomerkkejä synnyinkaupunkiinsa. Hänen mukaansa on nimetty koulu sekä puisto. Kirkon kupeessa on lisäksi kaksi hänelle tehtyä muistomerkkiä. Ensimmäinen niistä on Arvo Siikamäen graniittiin veistämä kolmiosainen Tahdon voima vuodelta 1985. Ilmeisesti Pekkasen muistomerkkiä alettiin puuhaamaan jo vuonna 1968, mutta valmista tuli kaikkien vaiheiden jälkeen vasta 1980-luvun puolivälissä, lähes 20 vuotta myöhemmin.

Toinen Pekkas-muistomerkki kirkkopuistossa on itse asiassa hänen hautansa. Nappasin kuvat tästä Wäinö Aaltosen ja poikansa Matin yhteistyöstä ja ihmettelin, miksi se on vaakatasossa ja kuin haudaksi tehty. Intterwebsistä tieto löytyi: Pekkanen tosiaan haudattiin Kotkan kirkkomaalle. Aaltosten tekemä muistomerkki on vuodelta 1962.

Kirkkopuistosta lähdin kohti kaupungin äärimmäistä keskustaa ja ydintä. Tulin risteykseen, josta pääsi Sibeliuspuistoon sekä Palotorninvuorenpuistoon. Valitsin jälkimmäisen. Kapusin ylös katua ja vastassa kiven päällä istuen odotti Kim Simonssonin pronssinen Idoli. Tämä vuonna 2010 valmistunut teos on aiemmin ollut keskustassa, mutta siirretty parempaan paikkaan puiston yhden sisäänmenoväylän edustalle.

Ylhäällä puiston huipulla on mukava terassikahvila, jolta on hienot näkymät Kotkan kantasatamaan. Terassin takaa laskeutuivat portaat alas toiselle näköalapaikalle, jonka keskellä seisoo Oskari Jauhiaisen veistämä muistomerkki Ahtaajat. Satamatyön kunniaksi pystytetty patsas on vuodelta 1966.

Ahtaajilta siirryin alas keskustaan ja bongasin Kirkkokadun Tornioravasta eli vanhasta Kansallis-Osake-Pankin talon seinästä KOP:n vanhan seinäreliefin.

Jatkoin matkaa ohi kauppatorin, kaupungintalon kulmalle. Siellä, kaupungintalon seinässä, on Gunnar Finnen veistämä reliefi Kotkan kaupungin vanhasta vaakunasta.

Kiersin kaupungintalon ja lähdin Itäkatua pitkin eteenpäin kohti Isopuistoa. Sen reunalla on venäläisen Popovin rintakuva. Radiotekniikan uranuurtajan, fyysikon ja keksijän Alexandr Stepanovitš Popovin muistomerkin on veistänyt Dimitri Borisvitš Rjabitshev.

Wikipediasta:

"Marraskuussa 1899 panssarilaiva General-admiral Apraksin ajoi karille Suursaaren lähistöllä, ja Amiraliteetti palkkasi langattomalla lennättimellä kokeita tehneen Popovin, joka muodosti tammikuussa 1900 Suursaaren ja Kymin Kuutsalon välille yhden maailman varhaisimmista radioyhteyksistä pelastustöitä varten. Radioasemaa käytettiin ensimmäisen kerran tositoimissa 5. helmikuuta 1900, jolloin Suursaaren luona ollut jäänmurtaja Jermak sai aseman välittämän viestin ryhtyä pelastamaan Lavansaaren lähellä jäälautalle jääneitä suomalaisia kalastajia. Kalastajat saatiin turvaan. Heidän lukumääränsä vaihtelee eri lähteissä 25:stä 50:een. Keväällä Kuutsalon asema siirrettiin Kotkansaarelle. Vuonna 1901 Popovin laitteella saattoi muodostaa yhteyden 150 kilometrin päähän."

Itäkadun päässä käännyin Gutzeitintielle. Sen varrella on Monikulttuurinen yhdistys Mylly, jonka pihalta löytyi ensin tällaiset veistokset:

Oikeanpuolimmaisen veistoksen jalustassa lukee Muinais Kalevalainen Ukko Ylijumala.

Sitten Myllyn portin kupeesta löytyi kaksi Raimo Kuusikin tekemää graniittipaatta. Ensimmäinen on nimeltään Dialogi ja siinä Kuusik on yhdistänyt kuuluisan Carraran marmorin  kotimaiseen punagraniittiin. Dialogi on vuodelta 2010. Teoslaatassa lukee näin:

"Dialogi. Kehotus monikulttuurisen dialogin ylläpitämiseksi. Veistänyt kotkalaiseen graniittiin ja Carrara-marmoriin Raimo Kuusik. Paljastettu Myllyn 3-vuotispäivänä 15.11.2010. Patsashanketta ja monikulttuurista dialogia tukivat Kotkan kaupungin puistotoimi, Kaupunkilehti Ankkuri ja Viikkolehti Eteenpäin."

Toiseen paateen Kuusik veisti Kotkan uudet kasvot suoraan punagraniittiin. Tämä muistomerkki on vuodelta 2009. Teoslaatassa lukee näin:

"Kotkan uudet kasvot. Kunnianosoitus Monikulttuuriselle toimintakeskus Myllylle. Veistänyt Kotkan punaiseen graniittiin Raimo Kuusik. Paljastettu 6.6.2009. Toteutettu seuraavien tahojen ystävällisellä tuella: Kotkan Sos.dem. Työväenyhdistys ry, Kotkan kaupungin puistotoimi, Vikmanin Kivi ky."

Myllyltä könysin Ruotsinsalmenkatua ylös vähän matkaa, käännyin sitten Merikadulle ja siltä heti Työmiehenkadulle. Tuon kadun yläpäästä pudottauduin alas Kapteeninkadulle ja kuljin sitä pitkin aina Keskuskadulle saakka. Siellä yhytin ns. Veistosbulevardin. Siitä kerron lisää seuraavassa osassa.