Suomi juhlii satavuotista itsenäisyyttään. Paljon on noihin sataan vuoteen mahtunut, myös kuvanveistoksellisesta näkökulmasta katsottuna. Keräsin tähän päivitykseen muutaman tärkeimmän merkkipaalun, sellaisia veistoksia, joista on riittänyt vuosien aikana polemiikkia; ja joita on myös ihailtu paljon. Ja kun kerran on Sibeliuksen muistopäivä, sehän sopii paremmin kuin hyvin, että myös säveltäjä on mukana tässä päivityksessä. Pidemmittä puheitta, käydään asiaan:
Itsenäisyysaika käynnistyi murheellisissa merkeissä. Kansa jakautui kahtia ja seurasi sisällissota. Sen voitti valkoiset, jotka tietenkin saivat pystyttää sankaripatsaitaan ympäri Suomen. Nyt, sata vuotta myöhemmin, on täällä kotikaupungissani noussut pitkän hiljaiselon jälkeen pinnalle Viktor Janssonin veistämä Vapaudenpatsas, joka seisoo Hämeenpuiston varrella, Hämeenkadun länsipäässä.
Yksi ehdotti patsaan rintamasuunnan kääntämistä, nyt kun raitiovaunuremontti pakottaa siirtämään patsaan. Ehdotus oli ihan kelvollinen, mutta moni oli sitä tyystin vastaan, toiset taas kannattivat. Patsas tulee jäämään samoin päin, mutta siirtymään jonkin verran pohjoisemmaksi.
Ennen toista maailmansotaa patsaita pystyteltiin sankaripatsaiden lisäksi lähinnä merkkihenkilöiden muistoksi. Mesenaattejakin oli, he tilasivat monumentteja omille tiluksilleen tahi tehtaiden edustoille.
Talvisodan ja jatkosodan jälkeen jokaiselle paikkakunnalle perustettiin oma sankarihautausmaa ja niille tarvittiin sankaripatsas. Jälleen saivat kuvanveistäjät töitä.
Kansakunnan tärkeimpiä henkilöitä ensimmäisen viidenkymmenen vuoden aikana oli tietenkin marsalkka, presidentti Carl Gustaf Emil Mannerheim. Hänelle pystytettiin muistomerkki Helsinkiin, omasta toiveestaan vasta kuolemansa jälkeen. Aimo Tukiainen voitti tuon veistoskilpailun ja vuonna 1961 paljastettiin juhlallisesti Mannerheimin ratsastajapatsas, joka on eittämättä maamme tunnetuin julkinen veistos.
Marskilla on patsaita muuallakin, yksi niistä on myös kiistan kohteena. Tampereen Mannerheim-patsas seisoo keskellä Vehmaisten metsää. Sieltä valkoisten päällikkö katseli Messukylän valloitusta keväällä 1918. Tuo Evert Porilan veistos piti sijoittaa Tampereen keskustaan, mutta punaisena hehkunut tehdaskaupunki ei sellaista suvainnut. Taisi riittää se Janssonin "Rummin Jussi" patsastelemassa ja hieromassa häviäjille naamaan karvasta kalkkia.
Aleksis Kivi. Minä elän. Seitsemän veljestä. Nummisuutarit. Stenvallin Aleksi oli kynämiehiä. Hänen taitoaan ei elämän aikana tunnustettu, mutta sen jälkeen hänet on nostettu suomalaisten merkkimiesten kärkikaartiin. Kiven muistomerkistä Helsingissä käytiin kilpailu, jonka voitti Aukusti Veuro. Hänen harmikseen hän oli vähemmän nimekäs veistäjä, joten hänen lankonsa Wäinö Aaltonen, joka tuli kisassa toiseksi, sai kunnian olla se, jonka patsas Rautatientorille Kansallisteatterin eteen pystytettiin. Veuron Kivi-veistoksia on Kiven synnyinkunnassa Nurmijärvellä sekä Forssassa.
Kivihän ei elänyt itsenäisen Suomen aikaan, mutta hänen patsaansa pystytettiin näiden kuluneiden sadan vuoden aikana, joten siksi hänet on hyväksytty mukaan.
Jean Sibelius. Säveltäjämestarin muistomerkki pystytettiin Helsinkiin Meilahteen. Vai onko se Töölöä? Vai Taivallahtea? Joka tapauksessa. Monumenttikilpailun voitti Eila Hiltunen, joka teki hienon hitsaustyön. Tämä veistos on kansainvälisesti ajatellen se Suomen tunnetuin julkinen veistos. Joka vuosi tuhannet turistit parveilevat urkupillien alla ja ympärillä, canonit ja nikonit laulaen.
Hiltusen työhön piti ynnätä vielä muotokuva, jotta tyhmempikin tajuaisi kyseessä olevan Hämeenlinnan Jannen muistomerkki.
Wäinö Aaltonen veisti myös juoksijalegenda Paavo Nurmen patsaan. Tämäkin veistos kamppailee maamme tunnetuimman patsaan tittelistä. Ainakin se on myös kansainvälinen, onhan tästä vedoksia ainakin Zürichissä Sveitsissä ja New Yorkissakin. Niin muuten on tuota Sibelius-monumenttiakin Nykissä. Nurmen patsaita on ympäri Suomea, ainakin Turussa ja Tampereella, tosin manselaisversio on kipsiä ja sijaitsee pollariaseman sisällä.
Uusin muistomerkki, toisen maailmansodan muistoksi pystytetty Tuntematon sotilas, paljastettiin Helsingin Kasarmitorilla kuun vaihteessa. En ole sitä ehtinyt käydä katsomassa, en ole itse asiassa vielä nähnyt edes kuvia enkä uutisia siitä.
perjantai 8. joulukuuta 2017
torstai 30. marraskuuta 2017
Sisko Petäjän näyttely Kustaa Hiekan museossa
Esittelin kesän alussa Sisko Petäjän julkiset taideteokset, jotka olin löytänyt täältä Tampereelta. Nyt tuossa aivan naapurissa, Kustaa Hiekan taidemuseossa, on avattu uusi Petäjän taidetta esittelevä retrospektiivinen näyttely. Ja erittäin sopivasti, Petäjällä on - kuten Suomellakin - tänä vuonna 100-vuotissynttärit.
Kyseessä on Sisko Petäjän ensimmäinen oma näyttely. Toki hänen teoksiaan on ollut näytteillä aiemminkin, mutta aina jonkun toisen taiteilijan kanssa yhteisnäyttelyn muodossa. Kaksi näyttelyä oli yhdessä miehensä Matin kanssa, lisäksi monesti Petäjän teoksia oli näytillä Tampereen Taiteilijaseuran näyttelyissä.
Sisko opiskeli aikoinaan Essi Renvallin opissa ja se näkyy näyttelyssä. Nuppeja on tarjolla ja tyyli on sama kuin oppiäidillä. Essin teoksista tuttu maalien ja muiden härpäkkeiden kanssa puleeraaminen tosin puuttuu Siskon töistä tyystin. Perinteistä pronssia, takuuvarmaa hommaa.
Sisko Petäjän Tampereella olevat muistomerkit ovat pieniä: medaljonkeja, reliefejä ja plaketteja. Hän karttoi uransa aikana monumentaalitöitä. Sen sijaan hän keskittyi lapsiaiheisiin teoksiin ja muotokuviin.
Kustaa Hiekan taidemuseo on upea paikka! Kultaseppänä menestystä ja mammonaa kerännyt laitilalaissyntyinen Hiekka mesenoi varallisuuttaan taiteeseen ja perusti nimeään kantavan museon ja säätiön. Taidemuseossa on monessa huoneessa upeaa taidetta ja Petäjän teokset ovat nyt muutaman kuukauden ajan osa tuota taideloistoa.
Lue täältä: Manselaistunut mimmi - esittelyssä Sisko Petäjä
Kustaa Hiekan taidemuseon sivut
Kyseessä on Sisko Petäjän ensimmäinen oma näyttely. Toki hänen teoksiaan on ollut näytteillä aiemminkin, mutta aina jonkun toisen taiteilijan kanssa yhteisnäyttelyn muodossa. Kaksi näyttelyä oli yhdessä miehensä Matin kanssa, lisäksi monesti Petäjän teoksia oli näytillä Tampereen Taiteilijaseuran näyttelyissä.
Sisko opiskeli aikoinaan Essi Renvallin opissa ja se näkyy näyttelyssä. Nuppeja on tarjolla ja tyyli on sama kuin oppiäidillä. Essin teoksista tuttu maalien ja muiden härpäkkeiden kanssa puleeraaminen tosin puuttuu Siskon töistä tyystin. Perinteistä pronssia, takuuvarmaa hommaa.
Sisko Petäjän Tampereella olevat muistomerkit ovat pieniä: medaljonkeja, reliefejä ja plaketteja. Hän karttoi uransa aikana monumentaalitöitä. Sen sijaan hän keskittyi lapsiaiheisiin teoksiin ja muotokuviin.
Kustaa Hiekan taidemuseo on upea paikka! Kultaseppänä menestystä ja mammonaa kerännyt laitilalaissyntyinen Hiekka mesenoi varallisuuttaan taiteeseen ja perusti nimeään kantavan museon ja säätiön. Taidemuseossa on monessa huoneessa upeaa taidetta ja Petäjän teokset ovat nyt muutaman kuukauden ajan osa tuota taideloistoa.
Lue täältä: Manselaistunut mimmi - esittelyssä Sisko Petäjä
Kustaa Hiekan taidemuseon sivut
maanantai 27. marraskuuta 2017
Kansan asialla ja Miälentilat - uudet näyttelyt Tampereella
Tampereen taidemuseossa avautui viikko sitten kaksi uutta näyttelyä: Kansan asialla ja Miälentilat, joista ensin mainittu esittelee suomalaista klassikkotaidetta viimeisen parinsadan vuoden ajalta ja jälkimmäinen pureutuu pirkanmaalaiseen ITE-taiteeseen.
Piipahdin perjantaina tiedotustilaisuudessa kuuntelemassa näyttelyt koonneiden tunnelmia ja kuvaamassa näytille asetetut patsaat. Ehdin siinä samassa katsella myös hienoja taulujakin. Lisäksi illemmalla kävin vielä juhlallisissa avajaisissa katsomassa teoksia hieman uudessa valossa ja kansan ympäröimänä.
Aloitetaan Kansan asialla -näyttelystä. Tiedotustilaisuudessa kuultiin ensin museojohtaja Taina Myllyharjun esittelypuheenvuoro. Sen hän teki Matti-hahmon (Liisa Hietanen, 2013) vierestä.
Sen jälkeen vuoron sai Maija-Liisa Linder, museoamanuenssi, jonka kuratoi näyttelyn. Hän puolestaan kertoi näyttelyn taustoista Kolmivuorotyöläisen (Rauni Liukko, 1972-93) katsellessa vieressä Valtsun kassi kourassaan. Ei millään pahalla kyseistä työläistä kohtaan, mutta kolmivuorotyö on ikävä kyllä saanut hänet näyttämään ihan Michael Myersilta.
Puheenvuorojen jälkeen käväisimme alimmassa kerroksessa tutustumassa Miälentilat-näyttelyyn, mutta siitä myöhemmin. Ensin Matin ja Kolmivuorotyöläisen välissä on Georges Winterin pronssiveistos Alaluokan reippaus. Siinä äiti tuohivirsut jalassaan peuhaa tyttöjensä kanssa. Erittäin hauska veistos!
Sivuhuoneessa oli kolme Emil Cedercreutzin veistosta. Pronssinen Suomen hetki vuodelta 1907 on tuttua Emiliä: nainen pitelee edessään olevan hevosen ohjaksia. Hevosia Cedercreutz osasi kyllä veistää.
Naapurihuoneessa puolestaan on kaksi Cedercreutzin terracottaveistosta, jotka kuvaavat ylioppilaita. Toinen on nimeltään Ylioppilas ja se on vuodelta 1914 oleva rintakuva. Toinen on myös samalta vuodelta, nimeltään Talonpoikaisylioppilas.
Antti Louhiston valettua ja patinoitua pronssia oleva pienoisveistos Matonpieksijä vuodelta 1965 on yksi näyttelyn hauskimmista patsaista.
Samassa huoneessa on puisia veistoksia, jotka ne ovat uskomattoman hienoja ja hauskoja. Viljo Mäkisen teoksessa Kansalaiset vuodelta 1971 on kuvattuna juuri tätä Suomen kansaa - yrmeänä, vakavana, myös virnuilevana.
Albin Kaasiselta on kolme veistosta. Saunan eteisessä -aihe (1931) näyttää tutulta, kuten myös Markkinamiesten (1927) lestin juonti. Eikä Se kysymysten kysymyskään (1923) outo juttu ole.
Kaasisen veistosten viereen on päässyt samaa aihepiiriä käsittelevät kaksi Uuno Nurmen puuveistosta. Ne ovat myös humoristisia, nimiltään Kuhertelua ja Paluu pikkutunneilla. Nurmen puu-ukot ja -akat ovat vuodelta 1954.
Sisääntulokerroksessa on sielläkin muutama veistos. Heikki Konttisen teos Pakettiin on lainattu Lahden taidemuseosta ja se on vuodelta 1970. Sen kanssa samassa vitriinissä on nokialaisen Ossi Somman vahvasti etukenossa ollut pienoispatsas nimeltään Vanha siirtotyöläinen vuodelta 1973. Myös Somman veistoksen on tähän näyttelyyn lainannut Lahden taidemuseo.
Keskimmäisessä kerroksessa on myös "punainen huone", jossa on paljon sadan vuoden takaiseen sisällissotaan liittyvää taidetta. Siellä on mm. Aimo Tukiaisen vuonna 1953 veistämä Eetu Salinin näköispatsas.
Vitriinistä löytyy Viktor Malmbergin pienoispatsas Kolme punakaartilaista joka on helmikuulta 1918.
Mainittakoon vielä, ennen kuin siirrytään alimpaan kerrokseen, että keskimmäisessä on kaksi Jenni Yppärilän kolmiulotteista Alttari-nimistä teosta, jotka saivat allekirjoittaneen ihailemaan hienoa käsityötä.
Sitten Miälentilojen luo. Heti portaissa vastaan huristaa Seppo Inkisen Speedway-kuski. Inkiseltä on näyttelyyn saatu iso kattaus miehen hienosti hitsaamalla tekemiä Pispalan lekendat -sarjan patsaita. Näyttelytilan seinällä on QR-koodi, jota klikkaamalla saa lisätietoa lekendoista.
Kaikki lekendat ovat kuulemma Inkisen tuntemia tai tietämiä pispalalaisia vuosien varrelta. Vesiosuuskunnan johtaja Vihtori Mäkelä ja hänen rouvansa Hilma (1999) on mainittu nimeltä. Kuvassa olevassa toisessa patsaassa on kuvattuna Juoksupoika (1988).
Pinottujen kuljetuslavojen päälle on sijoitettu Matti Pispa (1995) moponsa kanssa, TT-ajaja Pyynikin ajoista (1993) kurvaamassa vauhdikkaasti prätkällään, Pyöräilijä Eino Pajunen (1980-90) kuljettamassa pyörän rengasta tavaratelineellään sekä Pärinäpoika ja Surinasussu (1988) tukat hulmuten ja Irwin-kotsa päässä.
Hienoja ovat nuo Sepon hitsaamat patsaat. Voisihan noita olla jossain ulkosallakin näytillä, kuten kollegansa Veikko Haukkavaaran työt, joita on Tampereellakin aika monta julkisesti esillä.
Museon edustalla on Olli Rädyn monta metriä korkea puuveistos Neito - kuten ylimmästä kuvasta hieman näkyi - ja alakerrassa on saman tekijän iso, metallista ja polyuretaanista tehty Kukkulan kuningas.
Martti Hömpin tekemät Siunattu hulluus ja sen vieressä istuva Nirvana ovat nekin hauskoja. Takaoikealla näkyy Pyynikin aikamatkat -kokonaistaideteoksesta ja eläinpukuisista performansseistaan tutun Mika Pettissalon tekemä Muu Muu -hahmon hahmon päähine. Mikan ja kumppanien juttuihin Kaakinmaalla sijaitsevan vanhan kulkutautisairaalan luona kannattaa käydä tutustumassa.
Ninni Luhtasaari tunnetaan ainakin yhtyeistä Pintandwefall, Maria ja Marsialaiset (yhdessä Maria Stereon kanssa), Ninni Forever Band sekä Risto. Luhtasaari tekee jänniä taideteoksia, joista tänne Miälentiloihin on valittu viisi taulua.
Alakerrassa on paljon muutakin. En käy niitä sen enempää tässä läpi, koska nyt on patsasosasto käsitelty. Kaiken kaikkiaan näyttely on erittäin hyvin koostettu. Yläkerran mahtipontisuus nivoutuu keskikerroksen läpi alakerran nykytaiteeseen. Menkää ihmeessä katsomaan näyttely, on avoinna ensi vuoden helmikuuhun saakka.
Olli Räty: Neito ja etualalla Mauno Juvonen: Korpikuuset. |
Piipahdin perjantaina tiedotustilaisuudessa kuuntelemassa näyttelyt koonneiden tunnelmia ja kuvaamassa näytille asetetut patsaat. Ehdin siinä samassa katsella myös hienoja taulujakin. Lisäksi illemmalla kävin vielä juhlallisissa avajaisissa katsomassa teoksia hieman uudessa valossa ja kansan ympäröimänä.
Aloitetaan Kansan asialla -näyttelystä. Tiedotustilaisuudessa kuultiin ensin museojohtaja Taina Myllyharjun esittelypuheenvuoro. Sen hän teki Matti-hahmon (Liisa Hietanen, 2013) vierestä.
Taina ja Matti. |
Sen jälkeen vuoron sai Maija-Liisa Linder, museoamanuenssi, jonka kuratoi näyttelyn. Hän puolestaan kertoi näyttelyn taustoista Kolmivuorotyöläisen (Rauni Liukko, 1972-93) katsellessa vieressä Valtsun kassi kourassaan. Ei millään pahalla kyseistä työläistä kohtaan, mutta kolmivuorotyö on ikävä kyllä saanut hänet näyttämään ihan Michael Myersilta.
Maija-Liisa Linder kertoo näyttelystä. |
Puheenvuorojen jälkeen käväisimme alimmassa kerroksessa tutustumassa Miälentilat-näyttelyyn, mutta siitä myöhemmin. Ensin Matin ja Kolmivuorotyöläisen välissä on Georges Winterin pronssiveistos Alaluokan reippaus. Siinä äiti tuohivirsut jalassaan peuhaa tyttöjensä kanssa. Erittäin hauska veistos!
Sivuhuoneessa oli kolme Emil Cedercreutzin veistosta. Pronssinen Suomen hetki vuodelta 1907 on tuttua Emiliä: nainen pitelee edessään olevan hevosen ohjaksia. Hevosia Cedercreutz osasi kyllä veistää.
Naapurihuoneessa puolestaan on kaksi Cedercreutzin terracottaveistosta, jotka kuvaavat ylioppilaita. Toinen on nimeltään Ylioppilas ja se on vuodelta 1914 oleva rintakuva. Toinen on myös samalta vuodelta, nimeltään Talonpoikaisylioppilas.
Antti Louhiston valettua ja patinoitua pronssia oleva pienoisveistos Matonpieksijä vuodelta 1965 on yksi näyttelyn hauskimmista patsaista.
Samassa huoneessa on puisia veistoksia, jotka ne ovat uskomattoman hienoja ja hauskoja. Viljo Mäkisen teoksessa Kansalaiset vuodelta 1971 on kuvattuna juuri tätä Suomen kansaa - yrmeänä, vakavana, myös virnuilevana.
Albin Kaasiselta on kolme veistosta. Saunan eteisessä -aihe (1931) näyttää tutulta, kuten myös Markkinamiesten (1927) lestin juonti. Eikä Se kysymysten kysymyskään (1923) outo juttu ole.
Kaasisen veistosten viereen on päässyt samaa aihepiiriä käsittelevät kaksi Uuno Nurmen puuveistosta. Ne ovat myös humoristisia, nimiltään Kuhertelua ja Paluu pikkutunneilla. Nurmen puu-ukot ja -akat ovat vuodelta 1954.
Sisääntulokerroksessa on sielläkin muutama veistos. Heikki Konttisen teos Pakettiin on lainattu Lahden taidemuseosta ja se on vuodelta 1970. Sen kanssa samassa vitriinissä on nokialaisen Ossi Somman vahvasti etukenossa ollut pienoispatsas nimeltään Vanha siirtotyöläinen vuodelta 1973. Myös Somman veistoksen on tähän näyttelyyn lainannut Lahden taidemuseo.
Keskimmäisessä kerroksessa on myös "punainen huone", jossa on paljon sadan vuoden takaiseen sisällissotaan liittyvää taidetta. Siellä on mm. Aimo Tukiaisen vuonna 1953 veistämä Eetu Salinin näköispatsas.
Vitriinistä löytyy Viktor Malmbergin pienoispatsas Kolme punakaartilaista joka on helmikuulta 1918.
Mainittakoon vielä, ennen kuin siirrytään alimpaan kerrokseen, että keskimmäisessä on kaksi Jenni Yppärilän kolmiulotteista Alttari-nimistä teosta, jotka saivat allekirjoittaneen ihailemaan hienoa käsityötä.
Sitten Miälentilojen luo. Heti portaissa vastaan huristaa Seppo Inkisen Speedway-kuski. Inkiseltä on näyttelyyn saatu iso kattaus miehen hienosti hitsaamalla tekemiä Pispalan lekendat -sarjan patsaita. Näyttelytilan seinällä on QR-koodi, jota klikkaamalla saa lisätietoa lekendoista.
Kaikki lekendat ovat kuulemma Inkisen tuntemia tai tietämiä pispalalaisia vuosien varrelta. Vesiosuuskunnan johtaja Vihtori Mäkelä ja hänen rouvansa Hilma (1999) on mainittu nimeltä. Kuvassa olevassa toisessa patsaassa on kuvattuna Juoksupoika (1988).
Pinottujen kuljetuslavojen päälle on sijoitettu Matti Pispa (1995) moponsa kanssa, TT-ajaja Pyynikin ajoista (1993) kurvaamassa vauhdikkaasti prätkällään, Pyöräilijä Eino Pajunen (1980-90) kuljettamassa pyörän rengasta tavaratelineellään sekä Pärinäpoika ja Surinasussu (1988) tukat hulmuten ja Irwin-kotsa päässä.
Hienoja ovat nuo Sepon hitsaamat patsaat. Voisihan noita olla jossain ulkosallakin näytillä, kuten kollegansa Veikko Haukkavaaran työt, joita on Tampereellakin aika monta julkisesti esillä.
Museon edustalla on Olli Rädyn monta metriä korkea puuveistos Neito - kuten ylimmästä kuvasta hieman näkyi - ja alakerrassa on saman tekijän iso, metallista ja polyuretaanista tehty Kukkulan kuningas.
Martti Hömpin tekemät Siunattu hulluus ja sen vieressä istuva Nirvana ovat nekin hauskoja. Takaoikealla näkyy Pyynikin aikamatkat -kokonaistaideteoksesta ja eläinpukuisista performansseistaan tutun Mika Pettissalon tekemä Muu Muu -hahmon hahmon päähine. Mikan ja kumppanien juttuihin Kaakinmaalla sijaitsevan vanhan kulkutautisairaalan luona kannattaa käydä tutustumassa.
Ninni Luhtasaari tunnetaan ainakin yhtyeistä Pintandwefall, Maria ja Marsialaiset (yhdessä Maria Stereon kanssa), Ninni Forever Band sekä Risto. Luhtasaari tekee jänniä taideteoksia, joista tänne Miälentiloihin on valittu viisi taulua.
Alakerrassa on paljon muutakin. En käy niitä sen enempää tässä läpi, koska nyt on patsasosasto käsitelty. Kaiken kaikkiaan näyttely on erittäin hyvin koostettu. Yläkerran mahtipontisuus nivoutuu keskikerroksen läpi alakerran nykytaiteeseen. Menkää ihmeessä katsomaan näyttely, on avoinna ensi vuoden helmikuuhun saakka.
perjantai 10. marraskuuta 2017
Syyslomalla piipahdettiin Forssassa
Forssa, Tyykikylä. Hieno paikka pikku vierailulle. Sopivasti matkalla appiukon luokse Karkkilaan.
Lähdimme reissuun perjantaina sankan sumun ympäröimänä. Ensimmäinen etappi oli välillä Tampere-Urjala. Vaimo ja lapset olivat tämän pätkän jo kerran suhanneet ja hyväksi havainneet. Matkalla näytti, että olemme jonkin verran myöhässä, mutta lopulta olimme perillä Urjalassa vain pari minuuttia aikataulusta jäljessä.
Urjalassa meidän jatkoyhteys olikin jo odottamassa ja ensimmäinen bussi pääsi matkaan kohti Turkua. Forssan-bussin kuljettaja olikin oikea palveluammattilainen. Ei hymyä, ei sanaakaan. Ei muuta kuin kuitit kouraan ja kaasu pohjaan. Kiva, että tuli sentään ruuman luukun avaamaan, saimme tavarat sinne ja mukaan matkaan.
Tuo pienenpieni kupru ei kuitenkaan häirinnyt matkantekoamme ja reissu sujuikin erittäin mukavasti. Sekä lapset että aikuiset nauttivat. Pääsimme hienosti aina päätepysäkille saakka. Jäimme odottelemaan pappaa linja-autoaseman kulmalle. Sumu oli hälvennyt - ainakin toistaiseksi - ja aurinko paistoi. Forssan torille alkoikin kokoontua mukavankokoinen porukka paikallisia pultsareita.
Otin kameran kainaloon ja kipitin torin toiselle laidalle patsaita kuvaamaan. Ensimmäisenä vuorossa oli Aukusti Veuron vuonna 1912 veistämä Istuva tyttö, joka on kuin Kööpenhaminassa sijaitseva kuuluisa Pieni merenneito -patsas. Veuron teos on vuoden vanhempi kuin Edvard Eriksenin, mutta niitähän on voitu tehdä samaan aikaan, paljastus vain on tapahtunut eri aikaan. Eihän Forssan patsastakaan ole omien tietojeni mukaan tuona vuonna sinne paljastettu. No, tutkitaan ja hutkitaan asiaa.
Siinä istuvan tytön vieressä läheisellä kumpareella on Kehrääjätyttö, joka on Viljo Savikurjen teos. Se on vuodelta 1957. Savikurjen tunnetuimpia teoksia ovat Helsingissä entistä hotelli Hesperiaa vastapäätä oleva Sokerityttö.
Kehrääjätyttö on hieman samanlainen veistos kuin Veuron Verkonkutoja, josta kerroin tässä päivityksessä. Tuolta näet myös mitä muita patsaita tuolloin Forssassa kuvasin.
Torilta lähdin tois puol jokkee eli menin Loimijoen yli, hotelli Koskenniskan ohi ja siinä hetsillään onkin patsas nimeltä Mylläri. Patsas on vuodelta 1967 ja sen on veistänyt Tampereelle useita veistoksia tehnyt Unto Hietanen. Hänen oman osionsa voit lukaista täältä!
Aurinkoinen keli oli kiva, mutta aiheutti pieniä kuvaamisongelmia, koska valopallo loimotti juuri patsaiden takaa, matalalta. Ja sopivasti kaikkien patsaiden rintamasuunta oli länteen.
Näiden kolmen patsaan jälkeen tuli pieni tauko, joka vietettiin riemukkaasti Vesihelmessä polskien. Uintireissun jälkeen söimme Martinassa, jossa olikin hyvät pöperöt. Lapsille pizzaa ja aikuisille kanaburgerit. Vissyt tosin jäivät saamatta.
Sen jälkeen hurautimme etsimään vielä paria veistosta. Jätimme tällä kertaa väliin Heikki Häiväojan graniittisen Ihmisen hyväksi -veistoksen, joka on työväentalon edustalla, ja ajoimme suoraan Kuhalan koulun pihaa kohti. Siellä koulun seinustalla on Aukusti Veuron tuttu veistos, joka täällä Vorssaas tunnetaan nimellä Vasikkaa juottava. Samaisen patsaan isompi valos on Hämeenlinnassa taidemuseon edustalla ja nimellä Vasikanjuottaja. Hämeenlinnassahan kävimme syyskuun alussa ja sen raportin voi lukea täältä!
Koululta ajoimme vielä vanhan kutomon alueelle, jossa nykyään on ainakin yksi hypermarket. Kiersimme vanhan kutomon, enkä tällä kertaa havainnut kutomon pääsisäänkäyntiä, jonka yläpuolella on Walter Runebergin tekemä August Borgströmin muotokuvareliefi. Se jäi siis ensi kertaan. Sen sijaan löysin kyllä kutomon toiselta puolelta Viktor Janssonin Kalapoika-suihkukaivopatsaan. Vedet oli altaasta jo poistettu, mutta poika ja kala olivat paikoillaan. Tämä Janssonin veistos on vuodelta 1935.
Aika hyvä saalis tällä reissulla! Viisi kuudesta tavoitteena olleesta patsaasta/veistoksesta tuli kuvattua. Tai seitsemästä, jos tuon Häiväojan graniittityön laskee mukaan.
Forssaan jäi siis vielä yksi Runeberg, yksi Häiväoja, kaupungintalolla olevat Veurot sekä kaikki ne, joita en ehtinyt näkemään edellisellä hautausmaakäynnillä. Onneksi matka täältä Tampereelta ei ole lopulta pitkä.
Loppuun vielä tunnelmakuvia Karkkilasta:
Siihen päättyivät reissuraportit tältä erää. Seuraavaksi vuorossa jotain muuta, ehkä voisi pitkästä aikaa julkaista jutun jostakin kuvanveistäjästä.
Lähdimme reissuun perjantaina sankan sumun ympäröimänä. Ensimmäinen etappi oli välillä Tampere-Urjala. Vaimo ja lapset olivat tämän pätkän jo kerran suhanneet ja hyväksi havainneet. Matkalla näytti, että olemme jonkin verran myöhässä, mutta lopulta olimme perillä Urjalassa vain pari minuuttia aikataulusta jäljessä.
Urjalassa meidän jatkoyhteys olikin jo odottamassa ja ensimmäinen bussi pääsi matkaan kohti Turkua. Forssan-bussin kuljettaja olikin oikea palveluammattilainen. Ei hymyä, ei sanaakaan. Ei muuta kuin kuitit kouraan ja kaasu pohjaan. Kiva, että tuli sentään ruuman luukun avaamaan, saimme tavarat sinne ja mukaan matkaan.
Tuo pienenpieni kupru ei kuitenkaan häirinnyt matkantekoamme ja reissu sujuikin erittäin mukavasti. Sekä lapset että aikuiset nauttivat. Pääsimme hienosti aina päätepysäkille saakka. Jäimme odottelemaan pappaa linja-autoaseman kulmalle. Sumu oli hälvennyt - ainakin toistaiseksi - ja aurinko paistoi. Forssan torille alkoikin kokoontua mukavankokoinen porukka paikallisia pultsareita.
Otin kameran kainaloon ja kipitin torin toiselle laidalle patsaita kuvaamaan. Ensimmäisenä vuorossa oli Aukusti Veuron vuonna 1912 veistämä Istuva tyttö, joka on kuin Kööpenhaminassa sijaitseva kuuluisa Pieni merenneito -patsas. Veuron teos on vuoden vanhempi kuin Edvard Eriksenin, mutta niitähän on voitu tehdä samaan aikaan, paljastus vain on tapahtunut eri aikaan. Eihän Forssan patsastakaan ole omien tietojeni mukaan tuona vuonna sinne paljastettu. No, tutkitaan ja hutkitaan asiaa.
Siinä istuvan tytön vieressä läheisellä kumpareella on Kehrääjätyttö, joka on Viljo Savikurjen teos. Se on vuodelta 1957. Savikurjen tunnetuimpia teoksia ovat Helsingissä entistä hotelli Hesperiaa vastapäätä oleva Sokerityttö.
Kehrääjätyttö on hieman samanlainen veistos kuin Veuron Verkonkutoja, josta kerroin tässä päivityksessä. Tuolta näet myös mitä muita patsaita tuolloin Forssassa kuvasin.
Torilta lähdin tois puol jokkee eli menin Loimijoen yli, hotelli Koskenniskan ohi ja siinä hetsillään onkin patsas nimeltä Mylläri. Patsas on vuodelta 1967 ja sen on veistänyt Tampereelle useita veistoksia tehnyt Unto Hietanen. Hänen oman osionsa voit lukaista täältä!
Aurinkoinen keli oli kiva, mutta aiheutti pieniä kuvaamisongelmia, koska valopallo loimotti juuri patsaiden takaa, matalalta. Ja sopivasti kaikkien patsaiden rintamasuunta oli länteen.
Näiden kolmen patsaan jälkeen tuli pieni tauko, joka vietettiin riemukkaasti Vesihelmessä polskien. Uintireissun jälkeen söimme Martinassa, jossa olikin hyvät pöperöt. Lapsille pizzaa ja aikuisille kanaburgerit. Vissyt tosin jäivät saamatta.
Sen jälkeen hurautimme etsimään vielä paria veistosta. Jätimme tällä kertaa väliin Heikki Häiväojan graniittisen Ihmisen hyväksi -veistoksen, joka on työväentalon edustalla, ja ajoimme suoraan Kuhalan koulun pihaa kohti. Siellä koulun seinustalla on Aukusti Veuron tuttu veistos, joka täällä Vorssaas tunnetaan nimellä Vasikkaa juottava. Samaisen patsaan isompi valos on Hämeenlinnassa taidemuseon edustalla ja nimellä Vasikanjuottaja. Hämeenlinnassahan kävimme syyskuun alussa ja sen raportin voi lukea täältä!
Koululta ajoimme vielä vanhan kutomon alueelle, jossa nykyään on ainakin yksi hypermarket. Kiersimme vanhan kutomon, enkä tällä kertaa havainnut kutomon pääsisäänkäyntiä, jonka yläpuolella on Walter Runebergin tekemä August Borgströmin muotokuvareliefi. Se jäi siis ensi kertaan. Sen sijaan löysin kyllä kutomon toiselta puolelta Viktor Janssonin Kalapoika-suihkukaivopatsaan. Vedet oli altaasta jo poistettu, mutta poika ja kala olivat paikoillaan. Tämä Janssonin veistos on vuodelta 1935.
Aika hyvä saalis tällä reissulla! Viisi kuudesta tavoitteena olleesta patsaasta/veistoksesta tuli kuvattua. Tai seitsemästä, jos tuon Häiväojan graniittityön laskee mukaan.
Forssaan jäi siis vielä yksi Runeberg, yksi Häiväoja, kaupungintalolla olevat Veurot sekä kaikki ne, joita en ehtinyt näkemään edellisellä hautausmaakäynnillä. Onneksi matka täältä Tampereelta ei ole lopulta pitkä.
Loppuun vielä tunnelmakuvia Karkkilasta:
Siihen päättyivät reissuraportit tältä erää. Seuraavaksi vuorossa jotain muuta, ehkä voisi pitkästä aikaa julkaista jutun jostakin kuvanveistäjästä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)