Aiemmassa raportissa tuli jo käytyä läpi saapuminen Hämeenlinnaan ja Mikko Hovin näyttelyn kierros. Piipahdin pikaisesti Hovin näyttelyn jälkeen katsomassa Kotimaan kasvot -näyttelyä, joka on avautunut punatiilirakennuksen toisessa kerroksessa jo itsenäisyyspäivän 2018 tienoilla. Hieno ja perinteinen kotimaisen taiteen kultakauden näyttely, mukana Halonen, Gallen-Kallela ja monia muita. Mutta tyylikkään ripustuksen kruununa on isoa keskisalia majesteetillisesti vartioiva Ilves. Ja samalla tämä tupsukorvaemo vartioi myös pentujaan.
Puuveistos Ilvesemo poikineen vuodelta 1938 on Jussi Mäntysen käsialaa. Mäntysen eläinveistoksia on tällä hetkellä näytillä Tampereen taidemuseossa. Käväisin näyttelyn avajaisissa, mutta en ole vielä ehtinyt kunnolla uudelleen tutustumaan siihen näyttelyyn. Kunhan ehdin käydä, niin pääsette täälläkin lukemaan siitä. Suosittelen kuitenkin piipahtamaan henkilökohtaisesti paikalla.
Keltaisessa kivirakennuksessa oli puolestaan esillä näyttely Hämeenlinna 380, joka esittelee kattavasti lähes 400 vuoden ikään ehtinyttä Hämeenlinnan kaupunkia. Hieno näyttely tämäkin. Porraskäytävän katossa on Gallen-Kallelan freskoluonnoksia.
Lähdin museolta kaupungin keskustaa kohti. Sää oli hieman kylmennyt ja muuttunut vielä harmaammaksi. Nousin ylös Raatihuoneenkatua ja ihastelin kadun varrella olevia vanhoja taloja. Yhdessä niistä hienoista taloista toimii Hämeenlinnan kaupunginmuseoon kuuluva Museo Skogster. Siellä oli pysyvä kaupunginmuseon perusnäyttely, jossa oli kaikenlaista vanhaa Hämeenlinnan historiasta, kuten muistelua 1952 olympialaisista.
Yläkerrassa vaihtuvan näyttelyn tiloissa oli äskettäin avautunut mahtava Henkimaailman juttuja. Sieltä bongasin tämän kiinalaispään. Tai siis tarkemmin tutkittuani asiaa, Eino Leinon kuolinnaamion.
Tuolla Henkimaailman jutuissa pitää käydä ehdottomasti vielä uudelleen, ja lasten kanssa. Onneksi näyttely on avoinna vuoden 2020 tammikuuhun asti.
Skogsterista kävelin kirkolle, mutta myöhästyi kymmenisen minuuttia: ovet olivat jo kiinni. Jatkoin tien yli torin puolelle. Tutkin kauempaa Mikko Hovin tekemää Larin-Kyöstin muistomerkkiä ja sitä vastapäätä olevaa Paavo Cajanderin rintakuvaa (Alpo Sailo), kun taivaalta alkoi sataa mannaa. Tai ei ihan, räntäähän se vain oli.
Loikin torin poikki kohti moottoritietä. Myräkkä tuntui yltyvän. Onneksi seuraava kohteeni eli Jean Sibeliuksen synnyinkoti oli lähellä. Sujahdin pikkuportista pihalle ja pikkuovesta porraskäytävään. Portaiden yläpäässä vastassa oli museon opas, joka otti ystävällisesti vieraansa vastaan ja laittoi heti Sibeliuksen musiikkia soimaan. Toiveitakin sai esittää.
Sibben ensikoti on hieno talo keskellä liikenteen jylinää ja ostoskeskuksen betonia. Nurkkahuoneessa talo tärisi, kun autolauma huristi ohi. Siellä saatoin kuitenkin napata muutaman kuvan Kain Tapperin tekemästä nuoren Sibeliuksen rintakuvasta.
Pysti on melkoisen kokoinen, eikä sitä olekaan tarkoitettu sisätiloihin, ainakaan näin pieniin sellaisiin. Hauskasti oikeanpuoleisessa kuvassa teos sulautuu takanaan olevaan tapettiin.
Sibeliuksen kodilta hyökkäsin takaisin räntämyräkän keskelle. Jatkoin kohti moottoritietä ja ylitin sen Lukiokadun siltaa pitkin. Toisella puolella näkyi tienmutka, toisella puolella tien päälle rakennettu ostoskeskus.
Kaurialan puolella puikkelehdin hienojen omakotitalojen välissä, kunnes tulin ison aukean kohdalle. Siellä, tumman pusikon edustalla seisoo Harry Kivijärven punagraniitista veistämä muistomerkki Suomen lukioiden isälle, Uno Cygnaeukselle. Se on vuodelta 1965 ja nimeltään Kasvun kivi.
Jalustassa on pronssinen muotokuvamedaljonki, jonka tekijästä ei ole vielä tietoa. Pitää tutkia asiaa. Luulisin senkin olevan Kivijärven tekosia.
Jos saisin päättää, perkaisin tuon muistomerkin takana olevan pusikon, jotta Kivijärven paasi pääsisi paremmin esiin.
Kasvun kiveltä palasin takaisin keskustaan Lukiokatua pitkin. Vilkaisin Aimo Tukiaisen veistämää muistomerkkiä, joka sijaitsee Itsenäisyydenpuistossa. Puistoaukean takana on murheellisen autio vanha koulu. Oppilaat ja opettajat käyskentelevät tällä hetkellä taidemuseon takana Verkatehtaan tiloissa.
Lukiokadun toisella puolella on hieno vanha kunnon Lyseo. Ajattelin, että kyllähän nyt Sibeliuksen ja Paasikiven kouluna tunnettu perinteikäs rakennus pitää sisällään jos jonkinmoisia muistopatsaita. Joten kävelin rehvakkaasti Linnankadun puolella sijaitseville paraatioville. Lukossa olivat.
Kiersin pihan puolelle. Sielläpä kaikilla ovilla oli lappu, että koulu on viime syksynä muuttanut kauas toiselle puolelle moottoritietä. Niinpä ne kaikki taideteoksetkin on poistettu tästä mahtavasta talosta. No, ei voi mitään. En myöskään päässyt kirjastoon, koska sekin on suljettu ja huputettu remontin ajaksi.
Kävelin siis suoraan rautatieasemalle ja jäin odotushalliin odottelemaan kotiin vievää junaa saapuvaksi. Erinomainen reissu oli, voi tehdä tällaisen uudelleenkin.
keskiviikko 27. maaliskuuta 2019
maanantai 25. maaliskuuta 2019
Veikko Haukkavaaran ateljeessa
Kuten lukijani varmaankin muistavat, olen kirjoittanut ja julkaissut muutaman päivityksen, jotka keskittyvät romurautaa ja -metallia hitsanneen Veikko Haukkavaaran teoksiin. Linkit kyseisiin juttuihin löytyvät tämän jutun alareunasta.
Jokunen tovi sitten sain viestin Instagramiin Veikko Haukkavaaran taidetta esittelevän instatilin edustajalta. Kyseessä oli Veikon poika. Sovimme, että voin käydä vierailulla Haukkavaaran ateljeessa, joka sijaitsee aika lähellä Tampereen keskustaa.
Nyt oli siis aika suorittaa vierailu. Alun perin piti mennä bussilla, mutta päätinkin suorittaa pienoisen happihyppelyn ja kävelin karttaohjelman sanoman vajaan 6 km matkan. Tunnin verran siinä meni, vaikka matkan varrella oli raitsikkatyömaata ja muuta kivaa.
Määränpäähän päästyäni huomasin heti pihamaata lähestyessäni, että olin tullut oikeaan osoitteeseen. Pihalla on monta Haukkavaaran teosta: pari ihmishahmoa, pari lintua, sonni ja kala. Ovenpielessä on vaivaisukko. Metallia sekin.
Isäntä otti ovella vastaan ja kutsui peremmälle. Heti sisälle päästyäni huomasin, että talo on pullollaan veistoksia. Niitä oli joka puolella: lattialla, pylväiden nokassa, häkissä (tehty vispilästä), kaiteen päällä ja pöydillä. Oli lintuja, lehmiä, hevosia, miehiä, naisia, koiria ja kukkasia.
Oli myös piirrostaidetta. Seinillä oli Veikon puupiirroksia ja maalauksia.
En aiemmin tiennyt, että Veikko oli piirtänyt useiden vuosien ajan lehteen pilapiirroksia. Jostain kumman syystä, kun on nähnyt kuvanveistäjien tekemiä patsaita ja sitten näkee heidän maalauksiaan, tulee ihmetys mieleen: "osasiko hän piirtää ja maalatakin?" En tiedä miksi näin käy, edelleen.
Kaksikerroksisen tiilitalon toisessa päädyssä sijaitsee Haukkavaaran ateljee, jossa hän teki suurimman osan töistään. Tamperelainen Haukkavaara asui lähes koko ikänsä Tampereella ja työskenteli alun perin Valmetilla. Siellä ollessaan hän alkoi tehdä veistoksiaan ja haki alun taiteilijauralleen Helsingistä.
1970-luvulla Haukkavaaran töitä hankittiin useita Länsi-Saksaan, jotkut museoihin, suurin osa yksityisomistukseen ja yksi, Juopunut, Duisburgiin puistoon.
Ateljeessa on muutamia Haukkavaaran teoksia, mainitaan niistä kekseliäät pöllölapiot ja hauskannäköinen Oloneuvos-ukko.
Keskustelimme Veikon pojan kanssa veistosten tyylilajeista ja katselimme vanhoja lehtijuttuja mm. Suomen kuvalehdestä. Tuolloin aikoinaan Haukkavaaraa tituleerattiin "Rautamieheksi", nyttemmin Haukkavaarasta puhuttaessa mainitaan tyylinä naivismi. Kuten Veikon taiteesta hänen poikansa sanoi, niitä on vaikea luokitella johonkin tiettyyn tyylisuuntaan. Asiantuntijatkin voivat olla asiasta erimielisiä.
Omasta mielestäni Haukkavaaran veistokset ja työt ovat hyvänmielen taidetta. Niitä katsellessa hymy nousee huulille.
Kuvia en tällä kertaa ottanut kuin muutaman ulkoa pihalta. Katsotaan, jos vaikka keväämmällä tahi kesällä ehtisi piipahtamaan ja saisin uuden audienssin, jolloin voisin kuvata teoksia enemmänkin.
Haukkavaaran nettisivuilla on kattava kuvagalleria Veikon töistä. Sinne pääset tästä!
Sitten ne alussa mainitsemani aiemmat Veikko-julkaisuni:
>> Peltiä, peltiä, peltiä
>> Lisää peltiä
>> Vuoden viimeinen Veikko
Jokunen tovi sitten sain viestin Instagramiin Veikko Haukkavaaran taidetta esittelevän instatilin edustajalta. Kyseessä oli Veikon poika. Sovimme, että voin käydä vierailulla Haukkavaaran ateljeessa, joka sijaitsee aika lähellä Tampereen keskustaa.
Nyt oli siis aika suorittaa vierailu. Alun perin piti mennä bussilla, mutta päätinkin suorittaa pienoisen happihyppelyn ja kävelin karttaohjelman sanoman vajaan 6 km matkan. Tunnin verran siinä meni, vaikka matkan varrella oli raitsikkatyömaata ja muuta kivaa.
Määränpäähän päästyäni huomasin heti pihamaata lähestyessäni, että olin tullut oikeaan osoitteeseen. Pihalla on monta Haukkavaaran teosta: pari ihmishahmoa, pari lintua, sonni ja kala. Ovenpielessä on vaivaisukko. Metallia sekin.
Isäntä otti ovella vastaan ja kutsui peremmälle. Heti sisälle päästyäni huomasin, että talo on pullollaan veistoksia. Niitä oli joka puolella: lattialla, pylväiden nokassa, häkissä (tehty vispilästä), kaiteen päällä ja pöydillä. Oli lintuja, lehmiä, hevosia, miehiä, naisia, koiria ja kukkasia.
Oli myös piirrostaidetta. Seinillä oli Veikon puupiirroksia ja maalauksia.
En aiemmin tiennyt, että Veikko oli piirtänyt useiden vuosien ajan lehteen pilapiirroksia. Jostain kumman syystä, kun on nähnyt kuvanveistäjien tekemiä patsaita ja sitten näkee heidän maalauksiaan, tulee ihmetys mieleen: "osasiko hän piirtää ja maalatakin?" En tiedä miksi näin käy, edelleen.
Kaksikerroksisen tiilitalon toisessa päädyssä sijaitsee Haukkavaaran ateljee, jossa hän teki suurimman osan töistään. Tamperelainen Haukkavaara asui lähes koko ikänsä Tampereella ja työskenteli alun perin Valmetilla. Siellä ollessaan hän alkoi tehdä veistoksiaan ja haki alun taiteilijauralleen Helsingistä.
1970-luvulla Haukkavaaran töitä hankittiin useita Länsi-Saksaan, jotkut museoihin, suurin osa yksityisomistukseen ja yksi, Juopunut, Duisburgiin puistoon.
Ateljeessa on muutamia Haukkavaaran teoksia, mainitaan niistä kekseliäät pöllölapiot ja hauskannäköinen Oloneuvos-ukko.
Keskustelimme Veikon pojan kanssa veistosten tyylilajeista ja katselimme vanhoja lehtijuttuja mm. Suomen kuvalehdestä. Tuolloin aikoinaan Haukkavaaraa tituleerattiin "Rautamieheksi", nyttemmin Haukkavaarasta puhuttaessa mainitaan tyylinä naivismi. Kuten Veikon taiteesta hänen poikansa sanoi, niitä on vaikea luokitella johonkin tiettyyn tyylisuuntaan. Asiantuntijatkin voivat olla asiasta erimielisiä.
Omasta mielestäni Haukkavaaran veistokset ja työt ovat hyvänmielen taidetta. Niitä katsellessa hymy nousee huulille.
Kuvia en tällä kertaa ottanut kuin muutaman ulkoa pihalta. Katsotaan, jos vaikka keväämmällä tahi kesällä ehtisi piipahtamaan ja saisin uuden audienssin, jolloin voisin kuvata teoksia enemmänkin.
Haukkavaaran nettisivuilla on kattava kuvagalleria Veikon töistä. Sinne pääset tästä!
Sitten ne alussa mainitsemani aiemmat Veikko-julkaisuni:
>> Peltiä, peltiä, peltiä
>> Lisää peltiä
>> Vuoden viimeinen Veikko
perjantai 22. maaliskuuta 2019
Tämän maailman kuvanveistäjän Hovissa - esittelyssä Mikko Hovi näyttelyineen
Huomasin taannoin, että Hämeenlinnassa on ollut jo syksystä alkaen näytillä Mikko Hovin veistoksia. Ja huomasin myös, että näyttely on juuri loppumaisillaan. Jos olisin aikeissa nähdä näyttelyn, nyt olisi vähän niin kuin pakko matkustaa Hämeenlinnaan veistoksia katsomaan. Onneksi olivat siellä päättäneet antaa näyttelylle pari viikkoa lisäaikaa.
Normaalien aamutoimien jälkeen kävelin Tampereen rautatieasemalle ja hyppäsin etelään matkaavaan lähijunaan. Matka kesti vajaan tunnin, jonka aikana oli aikaa lukea kirjallisuutta ja kuunnella musiikkia. Ei edes haitannut, että kuljimme hieman myöhässä, edelle päästetyn IC-junan oltua meitä ennen myöhässä.
Hämeenlinnan taidemuseo sijaitsee pienen kävelymatkan päässä asemalta ja olinkin nopeasti perillä. En ollut ennen nähnyt Hämeenlinnan teatteria enkä taidemuseota aivan tältä suunnalta. Ihan tyylikäs rakennuskokonaisuus heillä siellä.
Julkaisin syksyllä 2017 raportin Hämeenlinnan julkisista veistoksista, joita ehdimme bongata lukuisia yhden sunnuntai-iltapäivän kävelyn aikana. Juttu on yksi tämän blogin historian luetuimmista ja halusinkin näyttelyiden tutkailun lisäksi myös kysellä hieman tuosta asiasta.
Museolla oli senioripäivä, joten keltaisen rakennuksen aulassa oli jokunen ikäihminen. Oletin Hovi-näyttelyn opastuskierroksen olevan jo käynnissä, joten kiemurtelin hieman hermostuneena joutuessani odottamaan vuoroani. Vähänpä tiesin, että punatiilitalossa on myös myyntitiski. Nyt tiedän vastaisen varalle.
Opas toivotti meidät tervetulleiksi, odottelimme vielä hetken mahdollisia kierrokselle tulijoita ja kun ryhmä oli kasassa, aloitimme kierroksen. Oppaalta saimme kuulla Mikko Hovin historian ja kehityksenkaaren arvostetuksi kuvanveistäjäksi, juuri ennen kuin Hovin aika maan päällä päättyi vuonna 1962.
Näyttely on koostettu museon omista kokoelmista. Helmi Hovi, Mikon leski, lahjoitti aikoinaan vuonna 1966 Hämeenlinnan taidemuseolle miehensä mittavan kokoelman. Hyvä niin, ovat hyvässä tallessa ja pääsevät välillä näytillekin.
Lainataan tähän Hämeenlinnan taidemuseon esittelyteksti:
"Kuvanveistäjä Mikko Hovia (1879–1962) on kutsuttu primitivistiksi, humoristiksi, naivistiksi ja modernistiksi, ja hän olikin tätä kaikkea varsin persoonallisella tavalla. Mikko Hovin veistotaiteen näyttelyssä on teoksia taiteilijan koko tuotannon ajalta. Näyttely perustuu kuvanveistäjän puolison rouva Helmi Hovin Hämeenlinnan taidemuseolle vuonna 1966 tekemään mittavaan testamenttilahjoitukseen.
Normaalien aamutoimien jälkeen kävelin Tampereen rautatieasemalle ja hyppäsin etelään matkaavaan lähijunaan. Matka kesti vajaan tunnin, jonka aikana oli aikaa lukea kirjallisuutta ja kuunnella musiikkia. Ei edes haitannut, että kuljimme hieman myöhässä, edelle päästetyn IC-junan oltua meitä ennen myöhässä.
Hämeenlinnan taidemuseo sijaitsee pienen kävelymatkan päässä asemalta ja olinkin nopeasti perillä. En ollut ennen nähnyt Hämeenlinnan teatteria enkä taidemuseota aivan tältä suunnalta. Ihan tyylikäs rakennuskokonaisuus heillä siellä.
Julkaisin syksyllä 2017 raportin Hämeenlinnan julkisista veistoksista, joita ehdimme bongata lukuisia yhden sunnuntai-iltapäivän kävelyn aikana. Juttu on yksi tämän blogin historian luetuimmista ja halusinkin näyttelyiden tutkailun lisäksi myös kysellä hieman tuosta asiasta.
Museolla oli senioripäivä, joten keltaisen rakennuksen aulassa oli jokunen ikäihminen. Oletin Hovi-näyttelyn opastuskierroksen olevan jo käynnissä, joten kiemurtelin hieman hermostuneena joutuessani odottamaan vuoroani. Vähänpä tiesin, että punatiilitalossa on myös myyntitiski. Nyt tiedän vastaisen varalle.
Opas toivotti meidät tervetulleiksi, odottelimme vielä hetken mahdollisia kierrokselle tulijoita ja kun ryhmä oli kasassa, aloitimme kierroksen. Oppaalta saimme kuulla Mikko Hovin historian ja kehityksenkaaren arvostetuksi kuvanveistäjäksi, juuri ennen kuin Hovin aika maan päällä päättyi vuonna 1962.
Näyttely on koostettu museon omista kokoelmista. Helmi Hovi, Mikon leski, lahjoitti aikoinaan vuonna 1966 Hämeenlinnan taidemuseolle miehensä mittavan kokoelman. Hyvä niin, ovat hyvässä tallessa ja pääsevät välillä näytillekin.
Lainataan tähän Hämeenlinnan taidemuseon esittelyteksti:
"Kuvanveistäjä Mikko Hovia (1879–1962) on kutsuttu primitivistiksi, humoristiksi, naivistiksi ja modernistiksi, ja hän olikin tätä kaikkea varsin persoonallisella tavalla. Mikko Hovin veistotaiteen näyttelyssä on teoksia taiteilijan koko tuotannon ajalta. Näyttely perustuu kuvanveistäjän puolison rouva Helmi Hovin Hämeenlinnan taidemuseolle vuonna 1966 tekemään mittavaan testamenttilahjoitukseen.
Hovi käytti taitavasti keramiikkaa, kipsiä, pronssia, puuta ja graniittia, ja näyttelyssä voi tutustua monipuolisesti veistotaiteen erilaisiin materiaaleihin. Lopullisten veistosten ohella nähdään saviluonnoksia ja kipsimalleja, jotka havainnollistavat kuvanveistäjän työn monia vaiheita.
Mikko Hovin viimeiseksi teokseksi jäi Hämeenlinnan Toripuistossa juhannusviikolla 1962 paljastettu runoilija Larin-Kyöstin patsas. Teokseensa Hovi kuvasi edesmenneen runoilijaystävänsä tälle tyypillisessä asennossa. Larin-Kyöstillä oli tapana istua polveensa nojaten ja tarinoida pitkiä toveja."
Mikko Hovi, tosiaan maailman meriä laivoilla kiertänyt, lähes itseoppinut kuvanveistäjä, sai urallaan töitään näytille biennaaleihin São Pauloon ja Venetsiaan. Silti hänen nimeään ei patsasrintamalla juurikaan tunneta. Legendaariset monumentalistit Emil Wickströmistä Walter Runebergin ja Wäinö Aaltosen kautta Aimo Tukiaiseen ovat ne tunnetuimmat. Silti moni on huvitellessaan tullut varmasti törmänneeksi Hovin kahteen julkiseen teokseen. Ne ovat Leikkivät karhut ja Kalapoika, jotka Suomen Lasten Säätiö osti ja sijoitti Linnanmäen huvipuistoon.
Lahtelaiset ovat saaneet ihailla omasta Kalapojastaan muutaman vuoden enemmänkin. Helsingissä Herttoniemessä koulun pihalla vierailleet puolestaan ovat voineet ihastella Pallopojat-patsaan rentoa meininkiä.
Museon näyttelyssä on monesta erilaisesta materiaalista tehtyjä veistoksia. Aluksi kohtasimme em. Larin-Kyöstin patsaan kipsisen pienoismallin.
"Hovi kuvasi ihmistä lempeästi, arjen hetkissä ja tilanteissa. Eläinhahmoista hän suosi karhua, leikkimässä ja painimassa tai eräänlaisena rakenteellisena toteemieläimenä. Hovin veistoksissa on aina vahva sisäinen rytmi. Pienikokoisetkin veistokset uhkuvat voimaa ja ovat muodoltaan massiivisia."
Tässä yksi niistä - Karhu ja pallo -veistos:
Seuraavaksi kokoelma ensimmäisessä salissa olleita veistoksia.
"Näyttelyssä on varhaisia klassisiin ihanteisiin pohjautuvia figuriineja, myöhempiä harkitun kömpelöitä ja primitiivisiä pienoisveistoksia sekä geometrisen pelkistettyjä teoksia. Mukana on myös joitakin monumentaalisia teoksia, niiden luonnoksia ja pienoismalleja."
Ylläolevat kuvat järjestyksessä vasemmalta: Kalapoika (1931), Härkä/Talkoojuhla (1930), Siunaus, Vilkutus (1950-luku), Uinuvat immet (1941), Levähdys, Kädet ylös!
Arkisia asioita Hovi kuvasi mielellään. Sellaisia, jotka ovat nykypäivänä nuorille ja lapsille jo outoja. Kuten esimerkiksi nämä Paluu saunasta ja Kuritus. Puhumattakaan Töistä paluusta.
Nykyäänhän ei saunasta tarvitse palata, koska sauna on samassa huoneistossa tai talossa. Ennen vanhaan sauna oli omassa rakennuksessaan. Miten mukavaa olivatkaan ne hetket, kun kuuman saunan ja vilvoittavan pesun jälkeen pääsi pelkässä pyyhkeessä kirmaamaan läpi kylmän pakkasilman...
Kurittaminen on nykyään ymmärrettävästi kielletty, mutta ei ole montaa vuosikymmentä eikä montaa sukupolvea mennyt siitä, kun vielä lapsi nostettiin polvelle ja annettiin tuntua takamuksessa.
Hassunnäköisiä pienoisveistoksia olivat myös Neitsyt, Päällysmies, Ahmatti ja pronssinen versio Paluu saunasta -veistoksesta. Nämä ovat ajalta, jolloin Hovi alkoi toden teolla käyttää modernistisia tyylikeinoja: muotoilla, venyttää, pullistaa.
Ensimmäisessä salissa oli myös vitriinissä Hovin tekemiä pienoisveistoksia sekä koriste-esineitä, kuten fajassituhkakuppeja.
Sisäänkäynnin toisella puolella olevassa toisessa salissa oli vastassa ensimmäisenä upea marmorinen Suru (Runo) -veistos vuodelta 1953. Sen pronssinen valos pitäisi löytyä Hovin haudalta Helsingistä.
Tässä toisessa salissa olleita veistoksia:
Mistä lie tulee nimi Heinäsirkka? En kyllä ihan ymmärrä, miksi taustalla näkyvä veistos on Sudenkorento? Pari kuvaa lisää Sudenkorennosta:
Ehkä ne tosiaan muistuttavat muodoiltaan eläinesikuviaan. Näin asia on ainakin näyttelyvihkosessa selitetty. Tuosta alla olevasta on myös hauska etsiä sitä ankeriasta:
Ankeriaan alla vasemmalta: Noita (1957), Tähystäjä (1950-luku), Istuva nainen (1950-luku) ja vielä kerran, Paluu saunasta (1950-luku).
Hovi ei ilmeisesti juurikaan saanut toimeksiantoja muotokuvien suhteen. Liekö niitä edes himoinnut tehtäväkseen? Larin-Kyöstin lisäksi näyttelyssä on yksi muu näköisveistos. Se on runoilija Anja Vammelvuosta tehty puinen muotokuva.
Museorakennuksen aulassa on kolme tummaa graniittipatsasta. Niistä kahteen Hovi otti mallia museokäynneillään maailmalla. Ja Helsingissäkin. Erinomaisen mainiot meksikolaistyyliset veistokset eivät saaneet aikoinaan täyttä hyväksyntää, mikä tuntuu tylsältä.
Viimeisessä huoneessa oli nähtävillä viisi veistosta ja arkistokuvia muilla paikkakunnilla olevista julkisista patsaista.
Kävin myös katsomassa muut taidemuseon näyttelyt ja vaikka erittäin hyvät olivatkin, en lisää tähän suomalaisten legendaaristen maalarien taulujen kuvia. Kävin myös parissa muussakin museossa Hämeenlinnassa ja bongaamassa yhden Harry Kivijärven veistämän muistomerkin. Niistä lisää tuonnempana.
Lähteet: Niina Lahtinen, Päivi Viherluoto (Hämeenlinnan taidemuseo), Wikipedia.
Mikko Hovin viimeiseksi teokseksi jäi Hämeenlinnan Toripuistossa juhannusviikolla 1962 paljastettu runoilija Larin-Kyöstin patsas. Teokseensa Hovi kuvasi edesmenneen runoilijaystävänsä tälle tyypillisessä asennossa. Larin-Kyöstillä oli tapana istua polveensa nojaten ja tarinoida pitkiä toveja."
Mikko Hovi, tosiaan maailman meriä laivoilla kiertänyt, lähes itseoppinut kuvanveistäjä, sai urallaan töitään näytille biennaaleihin São Pauloon ja Venetsiaan. Silti hänen nimeään ei patsasrintamalla juurikaan tunneta. Legendaariset monumentalistit Emil Wickströmistä Walter Runebergin ja Wäinö Aaltosen kautta Aimo Tukiaiseen ovat ne tunnetuimmat. Silti moni on huvitellessaan tullut varmasti törmänneeksi Hovin kahteen julkiseen teokseen. Ne ovat Leikkivät karhut ja Kalapoika, jotka Suomen Lasten Säätiö osti ja sijoitti Linnanmäen huvipuistoon.
Lahtelaiset ovat saaneet ihailla omasta Kalapojastaan muutaman vuoden enemmänkin. Helsingissä Herttoniemessä koulun pihalla vierailleet puolestaan ovat voineet ihastella Pallopojat-patsaan rentoa meininkiä.
Museon näyttelyssä on monesta erilaisesta materiaalista tehtyjä veistoksia. Aluksi kohtasimme em. Larin-Kyöstin patsaan kipsisen pienoismallin.
"Hovi kuvasi ihmistä lempeästi, arjen hetkissä ja tilanteissa. Eläinhahmoista hän suosi karhua, leikkimässä ja painimassa tai eräänlaisena rakenteellisena toteemieläimenä. Hovin veistoksissa on aina vahva sisäinen rytmi. Pienikokoisetkin veistokset uhkuvat voimaa ja ovat muodoltaan massiivisia."
Tässä yksi niistä - Karhu ja pallo -veistos:
Seuraavaksi kokoelma ensimmäisessä salissa olleita veistoksia.
"Näyttelyssä on varhaisia klassisiin ihanteisiin pohjautuvia figuriineja, myöhempiä harkitun kömpelöitä ja primitiivisiä pienoisveistoksia sekä geometrisen pelkistettyjä teoksia. Mukana on myös joitakin monumentaalisia teoksia, niiden luonnoksia ja pienoismalleja."
Ylläolevat kuvat järjestyksessä vasemmalta: Kalapoika (1931), Härkä/Talkoojuhla (1930), Siunaus, Vilkutus (1950-luku), Uinuvat immet (1941), Levähdys, Kädet ylös!
Arkisia asioita Hovi kuvasi mielellään. Sellaisia, jotka ovat nykypäivänä nuorille ja lapsille jo outoja. Kuten esimerkiksi nämä Paluu saunasta ja Kuritus. Puhumattakaan Töistä paluusta.
Nykyäänhän ei saunasta tarvitse palata, koska sauna on samassa huoneistossa tai talossa. Ennen vanhaan sauna oli omassa rakennuksessaan. Miten mukavaa olivatkaan ne hetket, kun kuuman saunan ja vilvoittavan pesun jälkeen pääsi pelkässä pyyhkeessä kirmaamaan läpi kylmän pakkasilman...
Kurittaminen on nykyään ymmärrettävästi kielletty, mutta ei ole montaa vuosikymmentä eikä montaa sukupolvea mennyt siitä, kun vielä lapsi nostettiin polvelle ja annettiin tuntua takamuksessa.
Hassunnäköisiä pienoisveistoksia olivat myös Neitsyt, Päällysmies, Ahmatti ja pronssinen versio Paluu saunasta -veistoksesta. Nämä ovat ajalta, jolloin Hovi alkoi toden teolla käyttää modernistisia tyylikeinoja: muotoilla, venyttää, pullistaa.
Ensimmäisessä salissa oli myös vitriinissä Hovin tekemiä pienoisveistoksia sekä koriste-esineitä, kuten fajassituhkakuppeja.
Sisäänkäynnin toisella puolella olevassa toisessa salissa oli vastassa ensimmäisenä upea marmorinen Suru (Runo) -veistos vuodelta 1953. Sen pronssinen valos pitäisi löytyä Hovin haudalta Helsingistä.
Tässä toisessa salissa olleita veistoksia:
1950-luvulla tehtyjä puuveistoksia, jotka oli aseteltu näppärästi yhteen. |
Lähikuvassa Lyhteenkantaja, Ujo ja Kädet rinnalla. |
Heinäsirkka II (1950-luku) |
Mistä lie tulee nimi Heinäsirkka? En kyllä ihan ymmärrä, miksi taustalla näkyvä veistos on Sudenkorento? Pari kuvaa lisää Sudenkorennosta:
Sudenkorento (1955) |
Ehkä ne tosiaan muistuttavat muodoiltaan eläinesikuviaan. Näin asia on ainakin näyttelyvihkosessa selitetty. Tuosta alla olevasta on myös hauska etsiä sitä ankeriasta:
Ankerias (1950-luku) |
Ankeriaan alla vasemmalta: Noita (1957), Tähystäjä (1950-luku), Istuva nainen (1950-luku) ja vielä kerran, Paluu saunasta (1950-luku).
Hovi ei ilmeisesti juurikaan saanut toimeksiantoja muotokuvien suhteen. Liekö niitä edes himoinnut tehtäväkseen? Larin-Kyöstin lisäksi näyttelyssä on yksi muu näköisveistos. Se on runoilija Anja Vammelvuosta tehty puinen muotokuva.
Museorakennuksen aulassa on kolme tummaa graniittipatsasta. Niistä kahteen Hovi otti mallia museokäynneillään maailmalla. Ja Helsingissäkin. Erinomaisen mainiot meksikolaistyyliset veistokset eivät saaneet aikoinaan täyttä hyväksyntää, mikä tuntuu tylsältä.
Majesteetti (1953) |
Maistraatti (1953) |
Maistraatti (1953) |
Isä ja poika (1960) |
Viimeisessä huoneessa oli nähtävillä viisi veistosta ja arkistokuvia muilla paikkakunnilla olevista julkisista patsaista.
Raakalaudoista tehdyt jalustat olivat mielestäni erinomainen keksintö. |
Kalapoika (maalattu kipsi, 1919-21/1951-53) |
Aamuhartaus (kipsi, 1952-53) |
Istuva kalapoika / Aallokossa (maalattu kipsi, 1920-luku) |
Äiti ja lapsi (kipsi, 1950-luku) |
Karhupaini (maalattu kipsi) |
Kävin myös katsomassa muut taidemuseon näyttelyt ja vaikka erittäin hyvät olivatkin, en lisää tähän suomalaisten legendaaristen maalarien taulujen kuvia. Kävin myös parissa muussakin museossa Hämeenlinnassa ja bongaamassa yhden Harry Kivijärven veistämän muistomerkin. Niistä lisää tuonnempana.
Härkä / Talkoojuhla (pronssi, 1930) |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)