Värikkäällä syysreissulla Helsingissä, osa 3 - Pikakäynti Ateneumiin

Nyt tätä kirjoitettaessa ainakin Tampere ehti olla hetken lumivalkoinen. Palataan kuitenkin lämpimään ja aurinkoiseen syyskuun lopun viikonloppuun:

Sunnuntain kävelyreissu oli venähtänyt, aivan kuten arvelinkin. Silti kipaisin pikaisesti katsomassa Ateneumissa olleen kotimaisia taiteilijoita esitelleen näyttelyn. Valaistus oli museossa aika niukka, joten kuvat eivät ole niin hyviä kuin toivoin. Näin kuitenkin paljon hienoja veistoksia ja maalauksia.

Moni lukijoista on varmasti käynyt Ateneumissa ja nähnyt näitä teoksia, mutta kertaushan on opintojen äiti, joten tässä tulee Ateneumin patsaista juttu.

Heti ala-aulassa tulijaa tervehtii Walter Runebergin marmoriveistos Apollon ja Marsyas. Patsaan toinen versio on Vanhalla ylioppilastalolla. Kerroin siitä tässä raportissa.

Wikipedia kertoo patsaasta näin:

"Apollon ja Marsyas on Walter Runebergin (1838–1920) tekemä marmoriveistos. Kooltaan 200 cm korkea veistos lahjoitettiin heti sen valmistuttua Suomen taideyhdistyksen kokoelmiin vuonna 1874.

Veistoksen aiheena on soittotaitokilpailu valon jumala Apollon ja maallisen Marsyaan välillä. Apollon voittaa kilpakumppaninsa, mitä pidetään samalla henkisen voittona aineellisesta. Näiden vastakkaisuutta veistoksessa kuvataan siten, että lyyraa pitelevä Apollon on veistetty uusklassismin ihannoiman hellenistisen kuvanveiston tavoin ja Marsyas puolestaan barokkityyliin.

Apollon ja Marsyas oli tilaustyö, jonka Helsingin säätyläisnaiset tilasivat tarkoituksenaan lahjoittaa se uuden ylioppilastalon koristukseksi. Teoksen valmistuttua se päätyikin Suomen taideyhdistyksen kokoelmiin, minkä arvellaan johtuvan siitä että teoksen tilaajat pitivät sitä teoksen henkilöiden alastomuuden vuoksi sitä kenties liian uskaliaana ylioppilaille."

Vastapäätä seisoo talon päädystä sisään siirretty Ville Vallgrenin veistämä Albert Edelfeltin näköispatsas. Kuvat olivat niin huonoja, etten melkein kehtaa laittaa yhtään niistä tänne.

Helsingin taidemuseon sivuilta:

"Ville Vallgren teki 1927 Suomen taideakatemian tilauksesta taidemaalari Albert Edelfeltin (1854-1905) muistopatsaan. Vallgren kuvasi taiteilijatoverinsa ja hyvän ystävänsä työskentelemässä taiteilijantakki yllään ja paletti kädessään. Kielitaitoisella Edelfeltillä oli erinomaiset suhteet ulkomaille, erityisesti Ranskaan. Ikätoverit Vallgren ja Edelfelt olivat myös yhdessä mukana Pariisin boheemin elämän pyörteissä 1870-luvulla.

Edelfeltin näköispatsas pystytettiin alunperin Ateneumin päätynurmikolle Mikonkadun puolelle 1928, mutta siirrettiin siitä Keskuskadun puolelle 1930. Arkkitehtonisen miljöön voimakkaan muuttumisen ja ilkivallan vuoksi veistos siirrettiin kuitenkin 1976 Eiraan. Patsas ehti olla Eirassa, Juhani Ahontien ja Chydeniuksentien risteyksessä useita vuosikymmeniä, kunnes se syksyllä 2003 vietiin konservoitavaksi ja palautettiin taiteilijan 150-vuotisjuhlallisuuksien yhteydessä kesällä 2004 takaisin Ateneum-rakennuksen läheisyyteen. Edelfeltin syntymäpäivänä heinäkuun 21. veistos kukitettiin ja "julkistettiin" Ateneumin länsipäädyn puistikossa.

Patsas on siiretty syksyllä 2013 katuremontin tieltä varastoon ja palautetaan paikalleen arviolta kahden vuoden kuluttua vuonna 2015."

Nyt on 2017 ja patsas on tukevasti Ateneumin sisätiloissa. Voisin kuvitella, ettei se enää ulos siirrykään.

Ateneumissa oli siis näytillä Klassikot uudessa valossa ja tarjolla oli paljon kotimaisten kuvanveistäjien töitä. Ja maalauksia, mutta niihin en sen enempää keskittynyt - toki ihailin niitä tunnetuimpia ja hienoimpia.

Kakkoskerroksessa oli Wäinö Aaltosen veistoksia. Poika-patsaista, jotka olivat vitriinissä, en saanut kunnon kuvia, mutta itsenäisesti keskellä huonetta seisoneesta Graniittipoika I:stä onnistuin kuvat räpsimään. Graniittipoika Ensimmäinen on vuosilta 1917-20.

Wikipediasta:

"Graniittipoika on Wäinö Aaltosen veistos vuodelta 1917–1920. Arkaaisen pelkistetty veistos on Aaltosen varhaisista teoksista tunnetuimpia. Veistos kuvaa noin kolmevuotiasta ujoa poikaa. Aaltonen teki pojasta useita versioita. Hän oli osallistunut veistoksen luonnoksella 1915 kilpailuun, jolla haettiin suihkulähdeveistosta Turun kaupunginkirjaston edustalle. Kilpailun voitti Gunnar Finne.

Ateneumin kokoelmissa oleva punaisesta graniitista veistetty versio on vajaa 130 senttiä korkea. Ateneumissa on myös veistoksen noin 35 senttiä korkea luonnos vuodelta 1916. Wäinö Aaltosen museon kokoelmissa on ollut 1998 alkaen musta Graniittipoika II, joka tunnetaan myös Alaston poika. Muihin versioihin kuuluu 52 senttiä korkea pronssiveistos, joka on Niilo Helanderin säätiön kokoelmissa."

Muita Aaltosia olivat Musica, kullattu puuveistos vuodelta 1926 sekä Tanssijatar vuodelta 1928.

Seuraavassa huoneessa oli paljon kaikenlaista, niistä kuvat onnistuivat tästä Mikko Hovin patsaasta nimeltä Hälytys, jossa on hauska meininki, vaikka aihe ei tainnutkaan olla alun perin kovin hauska. Tämä patsas on vuodelta 1940.

Helena Pylkkänen on itselle tyystin tuntematon taiteilija. Tämän veistoksen nimi on Giannicolo ja se on vuodelta 1976, jolloin Pylkkänen oli 31-vuotias. Ateneumin esittelylaatta kertoi patsaasta näin:

"Gianicolo on Rooman toiseksi korkein kukkula, jolta avautuu laaja näkymä kaupungin keskustaan. Siellä on suuri puistoalue, joka tunnetaan näköalansa lisäksi myös rakastavaisten kohtaamispaikkana. Kuvanveistäjä Helena Pylkkänen on työskennellyt pitkiä aikoja Italiassa ja Ranskassa. Hänen tuotannossaan on ihmis- ja eläinaiheisia teoksia niin pronssista kuin eri kivimateriaaleista. Giannicolo on voimakkaan aistillinen ja nykyajan pulssissa hengittävä teos, joka samalla tukeutuu klassiseen eurooppalaiseen taidehistoriaan. Sen kädettömäksi jätetyt ihmishahmot, torsot, koskettavat toisiaan vain harvoissa kohdissa, mutta ovat silti lähes sähköisessä yhteydessä keskenään."

Sitten pääsin suomalaisen kuvataiteen hall of fame -seinän ääreen. Tämä seinä on varmaankin ollut ripustuksellisesti mielenkiintoinen tehdä. Pakko myöntää, että kun yritin ehtiä kuvaamaan tältä seinältä kaikki patsaat ja reliefit, jäi maalaukset paitsioon. Tässä kuitenkin kavalkadi niistä pysteistä:

Essi Renvall: Eva Cederström, taidemaalari (1940-luku)

Oskari Jauhiainen: Oma kuva (1947)

Gunnar Finne: Toivo Vikstedt, pilapiirtäjä ja graafikko (1922)

Ville Vallgren: Aukusti Uotila, taidemaalari (1878)

Ville Vallgren: Albert Edelfelt (1886)

Emil Cedercreutz: Oma kuva (1915)

Aline Forsman: Walter Runeberg (1875)

Walter Runeberg: Oma kuva (1869)

Eveliina Särkelä: Nuoren tytön muotokuva (1876, valettu pronssiin 1960)

Eveliina Särkelä: Nuoren tytön muotokuva

Emil Wikström: Axel Gallén (1886)

Emil Wikström: Axel Gallén. Taustalla kurkistaa omakuvassaan Hugo Simberg.

Jatkoin matkaa ja löysin yhdestä vitriinistä Carl Wilhelmsin työn nimeltä Selkä, Ryggen. Se on vuodelta 1931.

Sivukäytävällä tai -huoneessa oli esiteltynä Ateneumin historiaa. Sieltä nappasin kuvan Theodor Höijerin rintakuvasta. Veistäjänä toimi Carl Eneas Sjöstrand vuonna 1896.

Klassikkojen klassikot -aulassa olivat esillä Ville Vallgrenin Kaiku / Echo vuodelta 1887.

Wikipediasta:

"Kaiku on Ville Vallgrenin vuonna 1887 veistämä marmoriveistos ja Vallgrenin läpimurtoteos. Vallgren oli omimmillaan runollisten ja aistillisten aiheiden parissa, joissa ihmishahmo usein yhdistyy luontoon ja sen ilmiöihin. Kaiku-veistoksessa poika kuuntelee keskittyneesti käsi korvallaan. Hänen olemuksessaan on luonnonlapsen tunnelmaa ja rokokoonomaista suloutta. Pehmeä asento kertoo istuvan pojan rentoutuneisuudesta hänen koko olemuksen kuitenkin keskittyessä yhteen asiaan. Istuinalustanaan hänellä on murattien koristama kanto. Kaiku on tehty nuoren Vallgrenin uran alkuvaiheessa, jolloin hän teki muitakin poika-aiheisia veistoksia. Myöhemmin hän tuli tunnetuksi naisia kuvaavista veistoksista, kuten Havis Amanda."

Eemil Halosen puuveistos Tyttö (1908). Siitä Wikipedia kertoo näin:

"Haapatyttö on suomalaisen puukuvanveiston pioneerin, kuvanveistäjä Eemil Halosen 167 cm korkuinen puuveistos vuodelta 1908. Ateneumin taidemuseo osti sen kokoelmiinsa vuonna 1909. Eemil Halonen perehtyi puukuvanveistoon saatuaan tilauksen honkapuisista kohokuvista vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyn Suomen paviljonkiin. Puuta voidaan pitää suomalaiskansallisena muotoilumateriaalina. Samoihin aikoihin muun muassa Arts and Crafts -liike pyrki vahvistamaan aitojen materiaalien ja käsityön kunnioitusta. Halonen veisti veistoksen yksinkertaiseen ja suljettuun ilmiasuun, mikä viittaa aikakauden tyyli-ihanteiden ohella myös Suomen keskiaikaiseen kirkolliseen puukuvanveistoon."

Lauri Leppäsen nuorta Kullervoa esittävä patsas (1928). Huittisten museon sivuilta:

"Leppäsen tuotannon valtasivat 1920-luvun lopulla ekspressionistiset veistokset. Tähän kauteen kuuluu Kullervo -veistos, josta tuli Leppäsen pääteos. Kullervo oli Leppäselle myös läheinen teos. Kullervo valmistui vuonna 1928. Veistoksesta on pronssivalos Ateneumin taidemuseon kokoelmissa ja Huittisissa Keskuskoulun puistikossa."

Halosen näyttävä marmoripatsas Impi leikkaa hiuksiaan Väinämöisen kanteleen kieliksi (1902). Taidemuseo Eemilin sivuilta:

"Jo Eemil Halosen ensimmäisellä Pariisin-matkalla sai alkunsa ensimmäinen kalevalainen naishahmo: Impi, joka oli leikkaamassa hiuksiaan Väinämöisen kanteleeseen. Se valmistui marmorisena 1902."

Johannes Takasen marmorinen Merelle katsova Aino vuodelta 1876. Wikipediasta:

"Aino, merelle katsova on Johannes Takasen marmoriveistos vuodelta 1886. Suomen Taideyhdistys oli tilannut Takaselta Aino, merelle katsova -kipsiveistoksen (1876). Takanen veisti sitä Italiassa italialaista mallia käyttäen. Veistoksen pieniä kopioita on myyty paljon. Marmoriin aihe veistettiin vasta Takasen kuoltua, vuonna 1886."

Sanoisin, että mielenkiintoinen juttu tuossa hienossa marmoriveistoksessa on se, että sen on joku muu veistänyt marmoriin taiteilijan ennenaikaisen kuoleman jälkeen. Mutta sitä, joka sen veiston on tehnyt, hänestä ei ole mitään tietoa. Ei mielestäni kuitenkaan ihan helppo juttu ole se nakuttelu.

Löysin vielä Auguste Rodinin veistoksen Danaidi vuodelta 1885. Rodinin näyttelyhän oli taannoin Ateneumissa. Sen kulmilla oli C.E. Sjöstrandin pienoisveistoksia vitriinissä, niissä esiteltiin Lemminkäistä (1872), Kullervoa (1896) ja Väinämöistä (1857).

Viimeisessä huoneessa jossa kävin, oli sielläkin paljon erilaisia kuvia näytteillä. Neljä rintakuvaa oli sijoitettu aika ylös seinille, joten kun valaistus oli vähäinen ja seinät tummat, ei järkkärillä onnistunut. Kännykän kamera ei myöskään ollut avuksi, koska pystit olivat niin kaukana. Zoomaaminen ainakin meikäläisen härvelillä on aivan turhaa hommaa, kuvista ei tule koskaan mitään. Sain kuitenkin tästä taidemaalari Werner Holmbergin rintakuvasta kohtalaisen otoksen. Patsaan on veistänyt Walter Runeberg vuonna 1862.

Siinä oli Ateneumin läpijuoksu. Mieluummin olisin käynyt kunnolla ajan kanssa, mutta nyt tämä oli ainoa vaihtoehto. Museosta kirmasin supervauhdilla Kampin keskukseen ja onnikalle. Kuten koko viikonlopun, oli vielä nytkin iltapäivällä varsin lämmin keli. Silti bussikuski piti patterit kuumalla. Onnibussin autoissahan on tummennetut lasit mutta ei verhoja, joten aurinko tuntui porottavat vielä täydeltä taivaalta ja kun bussi oli lähes täynnä, oli tunnelma todella kuuma.

Istumapaikan yläpuolella olevasta tuuletinräppänästä ei viileää tullut juuri nimeksikään, mutta kun olimme saapumassa Tampereelle ja otin mm. farkkutakin hattuhyllyltä, oli se aivan jääkylmä. Siellä säilytysluukussa kyllä ilmastointi toimi erinomaisesti.

Näihin valituksiin ja motkotuksiin päätän tämän raportin. Tuolta viikonlopulta on jäljellä vielä ne Gunnar Finnen teokset, joista olen jo monesti maininnut. Ne joko tulevat seuraavana päivityksenä tai sitten vähän myöhemmin. Tässä on jo ehtinyt pari muutakin metsästysreissua tekemään viimeksi kuluneen kuukauden aikana. Mutta niistä lisää myöhemmin.

Mä oksalla ylimmällä... loppukesän päivä Kangasalla - osa 1

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin oli tilanne myös täällä Tampereella, kun Finlayson Art Area vietti päättäjäisiään viime sunnuntaina. Samaan aikaan jätti jäähyväiset Anssi Kasitonnin ja Kimmo Pyykön näyttelyt Kangasala-talossa olevassa Kimmo Pyykkö -taidemuseossa. Halusin nähdä tuon näyttelyn sekä pysyvän Pyykkö-osaston, joten hyppäsin onnikkaan ja hurautin naapuripitäjään.

Tämän päivityksen aiheena ei kuitenkaan ole nuo edellä mainitut näyttelyt vaan Kangasalan runsas muistomerkkitarjonta. Tähän piti tulla kaikki muut paitsi näyttelykuvat, mutta tekstiä kirjoittaessani ja kuvia laittaessani huomasin, että päivityksestä oli tulossa liian pitkä, joten laitetaan osiin. Jatko-osia odotellessa käydäänpä heti tämän ensimmäisen pätkän kimppuun!

Aloitin bongailun kapuamalla Kirkkoharjun huipulle ja siellä sijaitsevan näkötornin ylimpään kerrokseen. Lähdin tosin liikkeelle väärältä puolen koulua (jonka kupeessa nuoliviitta näkötornille oli) ja päädyin koulun naapurin piikkilanka-aidan luokse. Oli pakko etsiä vaihtoehtoinen reitti ja se lähtikin rivitaloyhtiön pihalta, jyrkkää rinnettä kiiveten.

Lopulta yhytin sen polun, jolle olin alun perinkin ollut menossa. Kukkulan huipulla huomasin kuitenkin, että sinne menee monen monta reittiä. Olin valinnut ehkäpä sen hankalimman niistä. Mutta siitä viis, näkymät tornista olivat hienot. Suosittelen vierailua lämpimästi.

Palasin alas ja lähdin kohti kirkkomaata. En ehtinyt pitkällekään, kun huomasin molemmin puolin tietä olevien asuintalojen kivijalkaliiketilojen olevan enimmäkseen parturikampaamoja. Niitä on siinä kohdassa ainakin viisi! Taitaa olla juuri se paikka, jonne paikalliset tulevat huollattamaan frisyyrinsä.

No, toisen tällaisen taloyhtiön pihalla, pensaan kupeessa seisoo Johannes Takasen vuonna 1877 Roomassa muovailema veistos Rebekka (kaivolla). Yksi niistä valoksista, joita siitä on tehty. Toisen näin Tampereella Emil Aaltosen museossa, jossa on marmorinen kappale. Yllätys oli melkoinen. Mitenköhän tuo veistos on tuonne tullut? Kuka sen on siihen hankkinut?

Iloitsin kuitenkin kuvausretken saamasta hienosta alusta ja lähdin jatkamaan matkaa. Sitten vastaan tuli kyltti, jossa luki Jalmarin koto. En ollut varma, missä Jalmari Finnen muistomerkki tarkalleen ottaen Kangasalan keskustassa sijaitsee, joten lähdin seuraamaan kylttejä. Ei löytynyt muistomerkkiä vaan vanhustentalo. Great success! Mutta matka jatkui, pienestä sivuaskelesta huolimatta.

Saavuin hautausmaalle ja ensimmäisenä löysin uurnalehdon muistomerkin. Siinä olevan paaden päällä on Mauno Juvosen veistämät enkelit. Juvonen asui pitkään Kangasalla ja hänen teoksiaan on kylällä useita. Tämä uurnalehdon muistomerkki on hänen myöhäisempää tuotantoaan, 1990-luvulta.

Seuraavana oli vuorossa Kangasalan urkutehtaaseen liittyvän Thule-suvun jäsenen Antti Agaton Tulenheimon plaketti. Tulenheimo oli Helsingin yliopiston kansleri. Muotokuvareliefin on tehnyt itse Kalervo Kallio. Sekin ilahdutti, nähdä pitkästä aikaa uusi Kallion veistos, sellainen josta ei tiennyt mitään.

Tulenheimojen jälkeen vuoron sai vuoden 1954 marraskuussa lastenkodin tulipalossa menehtyneiden muistomerkki. Lasten hautaristien takana on Mauno Juvosen veistämä lintua kädessään pitelevä tyttö. Veistos on nimeltään Leikkivä lapsi. Tulipalolle on toinenkin muistomerkki keskustassa, mutta siitä lisää myöhemmin.

Kasvoiltaan surumielinen tyttö tuo mieleen Juvosen toisen teoksen. Kalevankankaan hautausmaan lähellä olevassa Tarkonpuistossa on karhuveistos, jonka ilme on yhtä murheellinen.

Marttilan sukuhaudalla on isot mustagraniittiset paadet ja keskimmäisen niistä päällä seisoo kättään pystyssä pitelevä enkeli. Sen on veistänyt Jyrki Sailo vuonna 1955.

Marttilan haudan vieressä, saniaisten toisella puolen, on toimittaja-kirjailija Tyko Hagmanin hauta. Wikipedia kertoo Hagmanin kirjoittaneen 1880-luvulla Jules Vernen innoittamana kaksi tieteisromaania. Ikävä kyllä lähiseudulla asuneen Hagmanin noita kirjoja ei Pirkanmaan kirjastoista näytä löytyvän. Kirjailijan muotokuvamedaljongin on tehnyt Emil Cedercreutz.

Hagmanin haudan vieressä on arkkitehti Arvo Eräsen ja vaimonsa hauta. Eränen on yksi arkkitehdeistä, jotka suunnittelivat Pyynikinrinteen hienot huvilat ja linnat. Erästen haudalla on sormet ristissä rukoileva poika. Syytä en tiedä, ainakaan hautaan ei kirjoituksen mukaan ole haudattu pariskunnan lapsia.

Edellisiä hautoja vastapäätä, hiekkakäytävän toisella puolella on Henrik Markkulan, Suinulasta, hautakivi. Siinä olevan muotokuvan tekijästä ei minulla ole tietoa.

Kangasalaseuraa perustamassa olleen Hannes Pihlamaan hautakivessä on kaksi kiveenhakattua surijakorkokuvaa.

Karjalaan jääneiden muistomerkin olin tuttuun tapaan laittamassa Kirsti Liimataisen piikkiin, mutta Kangasalaa ei mainita Liimataisen wikipedia-sivulla, joten varmasti en osaa sanoa, kuka tämän on tehnyt.

Otin hieman lisää kuvia jo aiemmin kuvaamastani sankarivainajien muistomerkistä. Sen on alun perin veistänyt Väinö Richard Rautalin, mutta tämä valos on hänen kuolemansa jälkeen suurennettu ja paljastettu paikalla vuonna 1947. Lisää kuvia voi katsoa ja tarkemmat tiedot patsaasta voi lukea Rautalinin erikoisosiosta täältä!

Yksi Kangasalan suurista henkilöistä on ollut Agathon Meurman. Hänen ja vaimonsa Alinen sivuprofiilireliefin sekä niiden yllä olevan havunoksan on veistänyt Emil Wikström. Reliefi on vuodelta 1919.

Meurmanien takana on runoilija Einar Ilmonin hauta. Pelkistetyn yksinkertaisessa muistomerkissä on upotettu medaljonki.

Kirkon seinustalla on muualle haudattujen muistomerkki. Tässä kivessä on erikoista tuo tavanomainen kirjasintyyppi, jota ei yleensä käytetä hautakivissä. Kiveenhakattu surija on tyypillinen, mutta hieno.

Keskustan puoleisella reunustalla on Jalmari Finnen ja vaimonsa hauta. Isojen paasien reunustamalla haudalla on vielä vaakatasossa soran päällä betoniset laatat ristikoristeineen ja itse paadessa on Suomen maakirja -mitali.

Hannes Laurilan hautakivessä olevan muotokuvamedaljongin tekijä on tuntematon.

Lopuksi löysin vielä mielenkiintoisen hautataideteoksen, ennen kuin oli aika siirtyä eteenpäin metsästysreissulla. Nimittäin vanhan työkaverini aviomiehen sukulaisten hautoja on täällä vanhalla hautausmaalla ja yhdessä niistä on jopa Aukusti Veuron vuodelle 1938 signeeraama reliefi.

Siinäpä kaikki tähän ykkösosaan. Seuraavassa päivityksessä vielä muutama veistos matkan varrelta ennen kuin päästään sinne Kimmo Pyykön museoon.