Emil Wikström – veistäjä Visavuoresta

Emil Wikströmin teokset ovat varsin tunnettuja ja erittäin näkyvillä paikoilla Suomen suurimmissa kaupungeissa. Yksi niistä on saanut jopa liikkuvan, animoidun ja suhteellisen suositun muodot joukkoviestimissä.

Lyhdynkantajat on Wikströmin osuus Eliel Saarisen suunnittelemasta Helsingin rautatieasemasta vuodelta 1914. Tuttavallisesti myös "palloäijinä" tunnetut hahmot siis viihdyttävät nykyään kansaa tv- ja muissa mainoksissa, valtiollista rautatieyhtiötä lempeän humoristisesti mainostaen. Muutamasta pienestä graniittisesta palasesta [/sarkasmi] ja valopalloista kootut mieshahmot valaisevat ja valvovat kulkijoiden matkaa päivästä ja yöstä toiseen maamme pääkaupungin keskipisteessä. Lönnruuttimaisilla frisyyreillä varustetut äijät omaavat kyllä suhteellisen ylimuhkeat käsivarsilihakset, mutta suotakoon se ajankohtaan sopivaksi yksityiskohdaksi.

Palloäijien kuvat on ottanut vaimoni, joka aikoinaan isäänsä sämpylätreffeille odotellessaan päätti räpsäistä pokkarillaan muutaman hienon otoksen näistä figuureista.

Helsingin taidemuseon sivuilta:

"Wikströmin veistämät graniittiset Lyhdynkantajat kuuluvat Eliel Saarisen piirtämän rautatieaseman julkisivun koristeluun. Rakennusta pidetään yhtenä jugend-arkkitehtuurin helmenä ja sen merkitys suomalaisessa tämän vuosisadan rakennustaiteessa on huomattava. Rakennuksesta huokuu monumentaalisuutta, joka syntyy luonnonkiven käytöstä ja Saarisen tilaratkaisuista. Sisätilojen suuret, juhlavat kaarihallit ovat harmoniassa ulkopuolen pystysuorien linjojen ja uurteisten tornien kanssa. 

Wikströmin Lyhdynkantaja-hahmojen jykevien kasvonpiirteiden kerrotaan kuuluneen torppari Jalmari Lehtiselle, joka syntyi Sääksmäellä 1800-luvun lopulla. Kappion Jalmariksikin kutsuttu Lehtinen muutti myöhemmin Kantalan kylään, jossa hän tutustui Emil Wikströmiin."

Seuraavana vuorossa on Mikael Agricolan patsas Pernajassa, idyllisessä pitäjässä Porvoon ja Loviisan välillä. Käväisimme täällä ensimmäistä kertaa matkallamme mökille syyslomaa viettämään lokakuussa 2008. Pernajassa on hieno, ikivanha kivikirkko, siihen liittyvä torni kauempana mäen päällä sekä tien toisella puolella Agricolan patsas ja "historiapolku". Agricola syntyi Pernajassa vuoden 1510 tietämillä ja synnyinkoti ym. ovat tallella vanhassa kotipitäjässä.

Agricolan patsas on kopio rintakuvasta, joka on aikoinaan pystytetty Viipuriin (Inkerinkirkko-nettisivut) ja se kuvastaa hyvin ensimmäisen suomenkielisen aapisen kirjoittajaa.

Hieman ennen vappua 2009 käväisimme Helsingin keskustassa. Minä tulin Töölön suunnasta ja vaimo keskustasta. Ensin tallentui kameralle taustalla Kansallismuseon karhuna tunnettu julkisivuveistos, joka pönöttää tietenkin Kansallismuseon portaiden kupeessa. Sen jälkeen kuvasimme lähistöllä olevan presidentti Kyösti Kallion patsaan, jonka on tehnyt hänen poikansa Kalervo. Myöhemmin sain tietää, että tämän karhun on veistänyt samainen taiteilija, joka on siis tehnyt Rautatieaseman palloäijät.

Helsingin taidemuseon sivuilta:

"Emil Wikström liittyi jo opiskeluaikoinaan 1880-luvulla realistisia näkemyksiä tavoitelleisiin taiteilijoihin. 1890-luvulla häntä alkoivat kiinnostaa yhä enemmän myös kansalliset aiheet. Wikström oli yksi niistä suomalaisista taiteilijoista, jotka hahmottelivat kansallisia tunnusmerkkejä ja suomalaisuuden tunnuskuvia käyttämällä paikalliseen luontoon kuuluvia eläin- ja kasviaiheita. Suomen leijonalle etsittiin kotoperäisiä vastineita ja yksi useimmin kuvatuista oli juuri kontio, metsän omena, mesikämmen.

Wikström teki Pariisin 1900 maailmannäyttelyn Suomen paviljonkiin karhuaiheisen veistoksen. Tästä alkoi kuvanveistäjän ja paviljongin suunnitelleiden arkkitehtien Herman Geselliuksen, Armas Lindgrenin ja Eliel Saarisen yhteistyö. Vuonna 1909 Wikströmiltä tilattiin kyseisten arkkitehtien suunnitteleman Kansallismuseon portaille graniittinen Karhu. Karhu paljastettiin 1918."

[Neljä viimeisintä kuvaa ovat myöhemmältä kuvauskerralta.]

Joulukuussa 2010 olimme Tampereella ja lähdimme hyytävän kylmää pakkaskeliä uhmaten kävelylle. Hämeenpuiston loppupäässä sijaitsee Näsinkallion suihkukaivo, jonka Emil Wikström on tehnyt avustajanaan Väinö Richard Rautalin, josta tulen kertomaan tämän Patsaanmetsästäjä-blogin jossain tulevassa päivityksessä. Hulppea, moniosainen teos on yksi Wikströmin uran ehdottomia huippuhetkiä.

Tampereen taidemuseon sivuilta:

"Näsikallion suihkukaivo on suurikokoinen graniittisommitelma, jonka kruunaa kolme erillistä pronssiveistosta. Ylinnä Pohjanneito istuu sateenkaarella ja kehrää värttinällä kultalankaa. Alempana ovat vanhempia ja lapsia kuvaavat allegoriset veistossommitelmat. Aikalaisten mielestä vesiputoukset ja altaat kuvasivat Tammerkosken kuohuja. Suihkukaivoon liittyvä arkkitehtoninen jugend-henkinen rakennelma on arkkitehti Birger Federleyn suunnittelema.

Emil Wikström kuvailee teostaan sanomalehdessä vuonna 1913 näin: 'Onhan Tampere teollisuuskaupunki ja sen muistomerkkiin siis eritoten sopivat tällaiset ryhmät, joista toinen kuvaa tehdasteollisuutta, toinen kotiteollisuutta. Toisessa ryhmässä poika näyttää isälleen, kuinka ratas pyörii pelkän veden voimalla ja isä, joka koko ikänsä, on saanut ratasta käsin vääntää, laskee hämmästyneenä kampinsa kädestään. Toinen ryhmä taasen kuvaa äitiä ja tytärtä. Äiti neuloo ryijyä ja tytär kutoo sukkaa.'

Läheltä veistoksia tutkineet tietävät, että naishahmon helmoissa leikkii kissa lankakerän kanssa. Näsikalliolla käytiin kansalaissodan aikaan keväällä 1918 taisteluita, joiden muistona suihkukaivon patsaissa on luodinreikiä.

Kauppias Nikolai Tirkkonen lahjoitti Tampereen kaupungille varat suihkukaivoon vuonna 1909 aikansa monipuolisen tavaratalon, toiminimi J.Tirkkosen, 40-vuotisen toiminnan juhlapäivänä. Etualan ranskalaistyyppistä realismia edustavat figuuriryhmät Emil Wikström oli luonnostellut jo vuonna 1909. Kuvanveistäjä ehdotti teoksen sijoituspaikaksi Mustanlahden kallion eteläistä rinnettä. Tampereen kaupunki maksoi suihkukaivoveistoksen perustamistyöt sekä altaan rakentamisen. Wikströmin apuna toimi hänen oppilaansa, kuvanveistäjä Väinö Richard Rautalin."

Ensin otettiin yksi kuva kauempaa, mutta jo kahdesti on tätä teosta käyty uudelleen kuvaamassa. Ensin viime talvena hämärässä ja sitten kesällä upeassa auringonpaisteessa. Valitsin tähän kaikista kerroista kuvia.

Kesällä 2011 olimme Helsingin keskustassa kävelyllä ja päädyimme "ruttopuiston" kautta Lönnrotinkadulle, jonka syvennyksessä seisoo Elias Lönnrotin patsas. Muhkea taideteos on sekin hieno osoitus Sääksmäen sankarin taidoista.

Helsingin taidemuseon nettisivut:

"Suomalaisen Kirjallisuuden Seura järjesti Lönnrotin muistomerkkikilpailun 1899. Emil Wikström sai veistoksen tehtäväkseen. Lopullinen, 1901 valmistunut ehdotus oli muuttunut huomattavasti alkuperäisestä luonnoksesta ja siinä oli näkyvissä patsaskilpailussa toiseksi jääneen Emil Halosen ehdotuksen vaikutusta. Veistos valettiin pronssiin Brysselissä ja paljastettiin dramattisissa olosuhteissa, yöllä 18.10.1902. Suomi oli vielä osa Venäjän keisarikuntaa ja kansallistunnon ilmenemistä vahdittiin tarkasti. Helsingin kaupunki oli edelleisenä vuonna luovuttanut patsaalle paikan Kirkkotorilta.

Muistomerkissä yhdistyy realistinen veistosnäkemys osittain runollisiin ja mielikuvituksellisiin aiheisiin. Lönnrot istuu runonkerjuumatkalla pieksut jalassa kirjoittamassa muistikirjaan kuuntelemiaan syntysanoja ja lauluja. Selvästi näköisenä esitetyn Lönnrotin vierellä on kaksi runohengen ruumiillistumaa. Vasemmalla on Väinämöinen, Kalevalan eeppisten ja loitsurunojen symboli. Oikealla jalustan juurella on Kantelettaren ja Kalevalan lyyristen ja laulurunojen vertauskuvana Impi."

Marraskuussa 2011 kävimme katsomassa, miltä syksy näyttää Hietaniemen hautausmaalla. Upealtahan se näytti ja hyvältä näyttivät myös kaikki isot muistomerkit ja pienemmätkin haudoilla olevat patsaat. Hietsun hautausmaa on kyllä oikea valokuvaajan paratiisi: joka vuodenaikana löytyy jotain mahtavaa kuvattavaa. Tällä kertaa bongasimme sieltä Wikströmin patsaan Mies hiljentyneenä ikuisuuden edessä, joka on mainittu ainakin kalmiston Wikipedia-sivuilla.

Tampereella on kiva käydä ja olemmekin vierailleet kaupungissa muutaman viime vuoden aikana lähes neljännesvuosittain. Viimeisin reissu oli tänä kesänä ja paluumatkalla kurvasimmekin hetken mielijohteesta Valkeakoskelle, jossa on useita patsaita kuvattavaksi. Tutkailin listaa tarkasti, mutta silti onnistuimme löytämään vain yhden niistä patsaista, joita olimme tulleet katsomaan. Sateisessa kelissä ja lasten nukkuessa takapenkillä, allekirjoittanut pomppasi nopeasti ratin takaa ja kipitti nappaamaan Tukinuittaja-patsaasta kuvat. Kyseinen teos on valmistunut jo vuonna 1889-90, mutta pystytetty nykyiselle paikalleen uimahallin sivustalle lähes sata vuotta myöhemmin, 1987.

Toinen vedos samasta patsaasta on Kotkan Hovinsaaressa, senkin näimme tämänkesäisellä Kotkan-vierailullamme, mutta ajoimme ohi emmekä käyneet ottamassa kuvia ja vertailemassa patsaita toisiinsa. Teoksen tukinuittaja on varsin karunnäköinen mies, josta tulee hieman intiaanit mieleen.

Serlachius-museon sivuilta:

"Emil Wikström opiskeli ja työskenteli Pariisissa kevääseen 1892 saakka, jolloin hän lopulta päätti asettua kotimaahan. Pariisin vuosien mittavimmaksi teokseksi tuli Tukinuittaja, joka oli ollut tekeillä vuodesta 1887 lähtien. Keväällä 1890 valmistuneessa Tukinuittajassa (signeerattu vuodelle 1889) mies laskee koskea seisoen alastomana tukilla ja tasapainotellen pitkällä keksillä vauhdikasta menoaan. Alastomassa miehen hahmossa Wikström on ilmeisesti ajatellut ajatonta ja yleispätevää ihmiskuvausta. Olihan ajankohdan huomattavin kuvanveistäjä Auguste Rodinkin kuvannut Pronssikauden ja Saarnaavan Johannes Kastajan alastomina miesfiguureina. Rodinin veistotaide oli Wikströmin ihailun kohteena, kuten myös renessanssin suuri mestari Michelangelo."

Valkeakosken sivuilta:

"Pystytetty Valkeakoskella 1987."

Viimeisin Wikströmin patsaista, jonka olemme kuvanneet on yksi hänen vanhimmistaan. Maamme-laulun säveltäjä Fredrik Paciuksen rintakuva on koristanut Kaisaniemenpuistoa jo vuosikausien ajan. Monet kerrat kyseisen teoksen ohi kuljettiin Tuska-festareille sen enempää Paciuksen pystiin huomiota kiinnittämättä, mutta tänä kesänä sitä ei voinut enää ohittaa, kun paikalle satuimme.

Helsingin taidemuseon sivuilta:

"Emil Wikströmin veistämä Fredrik Paciuksen rintakuva paljastettiin Kaisaniemen puistossa 1895. Juhlaa kunnioittivat läsnäolollaan Paciuksen leski Nina Pacius ja Zacharias Topelius. Maamme-laulun säveltäjän muotokuva on realistinen pronssinen rintakuva graniittisella jalustalla.

Jalustan vauriot ovat muistona toisen maailmansodan pomminsirpaleista. Sunnuntai-iltana 6.2.1944 Kaisaniemen kentällä oli jääpallo-ottelu ja nuoria luistelemassa, kun vihollinen yllättäen alkoi pommittaa Helsinkiä. kaksi koulutyttöä ja yksi pelaaja Karhu-Kissojen joukkueesta sai surmansa, lukuisia haavoittui. Helmikuun suurpommitusten jälkiä on edelleen näkyvillä myös mm. Pitkänsillan kaiteessa ja Snellmanin patsaan ja Kolmen sepän patsaan jalustoissa."

Päivitys 30.11.2012

Kun sain blogin käyntiin ja aikaa oli riittämiin töiden loputtua, tuli patsaanmetsästystäkin harrastettua oikein urakalla. Osittain myös siksi, että talvi tekee vahvasti tuloaan ja ikkuna patsaiden kuvaamiselle ennen tulevaa kevättä on hyvin pieni.

Emil Wikströmin kaksi huikeaa teosta ehtivät vielä tämän vuoden puolella kameran etsimen keskelle, vieläpä pariin otteeseen. Ensimmäisenä esittelen valtiomies Johan Vilhelm Snellmanin muistomerkin, joka sijaitsee huikealla paikalla Suomen Pankin edustalla Helsingin Kruununhaassa. Yhdysvaltain presidentin Abraham Lincolnin kuuluisan patsaan mieleen tuova, istualtaan pönöttävä patsas on kärsinyt sotavuosina kovia.

Helsingin taidemuseon sivuilta:

"Snellmanin muistomerkistä järjestettiin kilpailu vuonna 1913 ja sen voittivat yhteisellä ehdotuksella Emil Wikström ja Eliel Saarinen. Saarinen ja Wikström tekivät aikanaan paljon yhteistyötä, mm. Suomen paviljongin Pariisin maailmannäyttelyyn 1900, Kansallismuseon porraskaiteen karhun, Hvitträskin karhun ja Rautatieaseman lyhdynkantajat. Wikström oli pronssivalutaidon edelläkävijä Suomessa. Patsastoimikunta pyysi valamisesta kolme tarjousta: tanskalaiselta valimolta, Emil Wikströmin omalta Taito-nimiseltä valimolta sekä kotimaiselta Oy G. W. Sohlberg Ab valimolta, joka sai työn tehtäväkseen.

Varat hankittiin kansalaiskeräyksellä. Wikström suunnitteli Snellmanista monumentaalisen ja arvokkaan istuvan figuurin, jonka piirteet on kuvattu realistisesti. Arkkitehti Eliel Saarinen suunnitteli Snellmanin patsaan jalustan ja ympäristön. Kipsimalli valmistui 1915, mutta verkkaisesti edennyt rahakeräys ja sota hidastivat muistomerkin valmistumista ja patsas paljastettiin vasta Snellmanin päivänä 12.5.1923.

Snellmanin patsas vaurioitui 26.-27.2.1944 aukiolle pudotetun pommin sirpaleista. Jalustassa näkyvät vauriot on jätetty tuon suurpommituksen muistomerkiksi. Veistos konservoitiin ja terassia kunnostettiin kesällä 2005."

Snellun jälkeen vuoron saa Säätytalon päätykolmiofriisi, joka kuvaa suomalaisuutta sekä tsaari Aleksanteri I:stä ja ensimmäisiä valtiopäiviä, jotka pidettiin Porvoossa 1809. Onneksi käytössä oli lankoni pitkäputki eli 70-200mm objektiivi, jolla sai friisistä tarkkoja lähikuvia. Tosin kun yritin ottaa suoraan edestä kokonaiskuvaa lähes 20 metriä leveästä taideteoksesta, ei onnistunut kun Snellmanin patsas oli tiellä. Allaolevan kokonaiskuvan räpsäisin perusputkella, alemmasta vinkkelistä.

Helsingin taidemuseon sivuilta:

"Gustaf Nyströmin suunnittelema Säätytalo valmistui vuonna 1890 kolmen aatelittoman säädyn kokoontumispaikaksi. Säätypäivien aloitteesta päätykolmion friisin suunnittelusta järjestettiin kilpailu, jonka voitti nuori Emil Wikström teoksellaan 'Suomen kansan kehitys taistelun ja työn kautta ensimmäisille valtiopäivillensä saakka 1809'. Wikströmin henkilökohtaisella uralla kilpailun voitto merkitsi vakiintunutta asemaa monumentaalitaiteen kuvanveistäjänä.

Veistosryhmällä on pituutta 18,6 metriä ja korkeutta huippukohdaltaan 3,12 metriä. Pronssiinvalettu teos käsittää 26 figuuria, jotka kaikki on kuvattu luonnollista suuremmassa koossa. Keskussommitelman muodostavat Aleksanteri I sekä säätyjen edustajat marsalkka Robert Wilhelm de Geer, porvariston puhemies Trapp, arkkipiispa Jacob Tengström ja talonpoikaissäädyn puhemies Klockars. Sanat Leges et instituta Fenniae solemniter confirmatae viittaavat kuvattuun tapahtumaan - Suomen lakien ja laitosten vahvistamiseen.

Lakia ja uskontoa symboloivat naishahmot erottavat keskussommitelman sivustojen ryhmistä. Oikeanpuoleinen ryhmä kuvaa kansan kehitystä taistelun kautta veistoksilla Sota (haavoittunut sotilas), Sovinto, Kohti parempaa tulevaisuutta (vanha mies ja poika) sekä Jumala isänmaata siunatkoon ( ristiä kohottava nainen). Vasemmanpuoleisen, kehitystä työn kautta kuvaavan ryhmän muodostavat Kanteleensoittaja, Ensiopetus, Maanviljelys, Kauppa, Teollisuus, Tiede ja Taide.

Mittavan teoksen valmistumista vaikeutti taiteilijan Visavuoren ateljeen tulipalo vuonna 1896. Työtilojen mukana tuhoutuivat alkuperäisluonnos sekä yksittäisten veistosten kipsivalut kolmen vuoden ajalta. Onnettomuuden seurauksena taiteilija siirtyi Pariisiin, jossa teosta työstettiin vuosina 1897-1902. Veistosryhmä asetettiin paikalleen vuonna 1903 vaatimattomien paljastusseremonioiden saattelemana, sillä poliittisesti arka tilanne esti isänmaallisen teoksen suureellisemman juhlistamisen."

Huikea teos, vai mitä?

Serlachius-museon sivuilta voi lukea Wikströmistä lisää ja katsella vanhoja kuvia näistä tässä blogissa esitellyistä teoksista sekä muista, joita emme ole vielä ehtineet näkemään. Esimerkiksi Agricolan alkuperäinen muistomerkki Viipurin tuomiokirkon edustalla oli varsin upea ja vakuuttava patsas, joka on v. 1942 evakuoitu ja ilmeisesti haudattu jonnekin sorakuoppaan eikä sitä ole julkisesti koskaan löydetty. Ainakaan vielä.

Emil Wikströmin teoksia on siis vielä monia ympäri Suomea, osa Helsingissä, osa Mäntässä, Lahdessa ja Vaasassa sekä osa Tampereella, joten jos sattuu noissa kyseisissä pikkukylissä piipahtamaan, pitänee yrittää osua patsaiden seutuville.