Naantalissa Kultarannan Naisfiguureita ihailemassa

Kuten nokkelimmat pokkelimmat ovat tietoisia, allekirjoittanut on ollut toukokuun alusta alkaen  työtehtävissä Tampereen taidemuseossa. Mielenkiintoiset kuukaudet ne ovatkin olleet ja vielä olisi jokunen kuukausi jäljellä.

Näyttelypäällikkömme Tapani Pennanen on vuodesta 2010 alkaen ollut vastuussa Suomen tasavallan presidentin kesäasunnon, Kultarannan, pihamaalla järjestettävästä kesänäyttelystä. Viime vuonna oli tarjolla Yhdessä-näyttely, jossa aiheena oli satavuotias Suomi. Pääsin piipahtamaan Kultarannassa syyskuussa, hieman myöhässä, kaikki kesänäyttelyn veistokset oli jo viety pois nurmikentiltä.

Nyt sain ilokseni kuulla pari viikkoa sitten, että näyttelyn kuraattori Pennanen oli järjestämässä työntekijöille reissun tutustumaan työnsä tuloksiin. Hetken - hyvin pienen sellaisen - harkitsin lähtisinkö matkalle mukaan. Se kun sattui tapahtumaan maanantaina, joka saattaa olla kahteen viikkoon ainoa vapaapäivä. No, sain järkättyä seuraavan torstain vapaaksi, joten liian pitkää työrupeamaa ei ollut tiedossa.

Matkalle lähdettiin museomme edustalta. Huristelimme Nokian ja Sastamalan ohi Huittisiin, jossa pidimme kahvitauon. Huomasin, että valtatien ja ostoskeskuskahvilan välissä olevalla nurmialueella oli puinen hevonen, karhu ja joutsenveistoksia. Kävin tietenkin ne katsastamassa, kun aikaa ennen matkan jatkumista oli vielä jäljellä.

Matka jatkui ja huristelimme tilausajobussilla Kultarannan portille. Bussissa Pennanen kertoi kesänäyttelyiden taustoja ja valotti myös tämän kesän näyttelyä matkakumppaneilleen.

Esitteestä:

"Kultarannan 2018 kesänäyttelyn teemana on naisfiguuri, veistotaiteen aiheista kenties perinteisin. Näyttelyssä esitellään naisia esittäviä kotimaisia veistoksia 1900-luvun ensi vuosikymmeneltä näihin päiviin. Veistoksissa on kuvattu niin tyttölapsia ja kasvuikäisiä neitoja kuin aikuisia naisiakin.

Teokset valottavat, kuinka erilaisista näkökulmista aihetta on aikojen kuluessa lähestytty. Mukana on muotokuvia, äitejä lapsineen, Kalevalan taruolentoja sekä muita fantasiaolentoja."

Ensimmäinen pysähdys oli kuitenkin Kultarannan rakennuttaneen Kordelinin rintakuva (Wäinö Aaltonen). Siinä pieni stoppi ja kertaus Kordelinin vaiheisiin sekä Kultarannan taloihin.

Sen jälkeen siirryimme Punatarhaan ja siellä Pirkko Nukarin veistoksen luo. Se on asetettu huvimajan sisälle. Tämä Muistopöytä (2008) ei kuulu varsinaisesti tämän kesän aihepiiriin, sen presidenttipari osti itselleen muutama vuosi sitten ja nyt kun huvimaja on remontin jäljiltä kunnossa, oli veistos sijoitettu tuohon paikkaan.

Pirkko Nukarin sivuilta:

"Linnun kauneus ja sen elintavat luonnossa kiinnostavat taiteilijaa. Toisinaan hän tutkii linnun syntyprosessia. elämään heräämistä, mutta myös elämän päättymistä sijoittaessaan kuolleen tuulihaukan juhlavalle pöydälle, ikään kuin alttarille."

Punatarhaan sijoitettuna olivat Eemil Halosen Sotkattaret (joka oli valittu esitekirjasen kansikuvaksi) sekä Emil Wikströmin Marjatta.

Esitteestä:

"Eemil Halonen kuvasi toistuvasti kansalliseepoksemme naishahmoja. Hän kuvasi mm. Ainon, Louhen, Kyllikin, Sotkottaret ja Marjatan, viimeksi mainitun useampaan kertaan sekä lapsen kanssa että ilman. Malleinaan Halonen käytti paitsi omaa sukuaan myös kansanihmisiä.

Sotkottaret-veistoksen (1908) aihe on Suomen taidehistoriassa harvinainen. Ainoastaan C.E. Sjöstrand on ennen Halosta käsitellyt aihetta samannimisessä veistoksessaan vuodelta 1869. Sotkottaret ovat mukana myös joissakin maalaussommitelmissa, kuten R.W. Ekmanin Väinämöisen soitto -teoksessa, jossa Väinämöisen kanteleen säveliä kuuntelee lumoutuneina joukko Kalevalan taruhahmoja."

Esitteestä:

"Kauppaneuvos Juho Lallukka tilasi Wikströmiltä 1908 Marjatta-aiheen marmoriin hakattuna. Hanke kuitenkin raukesi. Wikström toteutti tästä huolimatta vuosien kuluessa aiheesta erikokoisia versioita, joista lopullinen 1926 punertavaan marmoriin hakattu on suurin.

Marjatta-veistoksen aihe perustuu Kalevalan viimeiseen runoon, jossa puolukka alkaa puhua paimenessa olevalle Marjatalle. Marjatta syö puolukan, tulee raskaaksi ja synnyttää poikavauvan. Näyttelyn jälkivaluna toteutetussa pronssiveistoksessa synnyttämiseen viitataan veistoksen alaosassa. Tarkkaavainen katsoja löytää sieltä sikiöasennossa kuvatun pienen pojan."

En laittanut tuosta sikiöstä kuvaa tähän, mutta voin sanoa, ettei tuota yli satavuotista "ultraäänikuvaa" olisi ilman näyttelyn kuraattoria löytänyt vaikka kuinka yritin katsoa. Sitten kun se osoitettiin, oli asia aivan selvä.

Seuraava osasto on nimeltään Sinitarha ja sieltä löytyi Halosen veistos Äiti ja lapsi. Tämä patsas on 115-senttinen pronssiveistos vuodelta 1938.

Eemil Halosen taidemuseon sivuilta (marmoriversiosta):

"Eemil Halosen Äiti ja lapsi -veistos edustaa jo asemansa vakiinnuttaneen, arvostetun kuvanveistäjän myöhempää tuotantoa. Marmoriveistoksen sileäksi viimeistelty, hohtava pinta liittää teoksen hänen lähes klassisiin tulkintoihinsa aiheesta. Myös tähän teokseen sopii kuitenkin hyvin hänen Alli-vaimonsa kuvaus Eemil Halosen äiti ja lapsi -aiheista: veistos on kuin kaunis laulu äidille ja lapselle."

Toisena patsaana Sinitarhassa seisoi Arvo Siikamäen vuodelta 1988 oleva Musta madonna.

Esitteestä:

"Siikamäen Musta madonna on outo ilmestys madonna-aiheiden pitkässä historiassa. Nelikätisyys ja pelkkä vartalon muodot paljastava harsomainen vaate eivät oikein tunnu tukevan uskonnolliseen aiheeseen viittaavaa nimeä. Nimi sinänsä liittyy katoliseen perinteeseen. Musta madonna -teoksia löytyy luostareista ympäri Eurooppaa.

Neitsyt Marian sijaan Siikamäen madonna muistuttaa läheisesti hindu-jumalia Vishnu, Shiva ja Ganesha, jotka kuvataan usein nelikätisinä hahmoina. Olivatpa taiteilijan motiivit nimelle mitkä tahansa, teos ei voi olla herättämättä katsojassa omalaatuista taianomaista tenhoa pelkillä veistoksellisilla ansioillaan."

Käytävää pitkin piti ottaa jälleen kaukokuva Johannes Haapasalon pysyvästä patsaasta nimeltään Lohdutus. Se sijaitsee keskellä Pergolaa.

Pergolassa oli nähtävillä Heikki Varjan hauska Äiti ja lapsi vuodelta 1951. Samalla puolella oli myös Sisko Petäjän istuvaa naista esittävä Lepohetki, joka on vuodelta 1959.

Esitteestä:

"Petäjän elämänmuodoltaan pelkistetty Lepohetki on hänen tuotannossaan sekä verrattain suuren kokonsa että aiheensa puolesta harvinainen veistos. Petäjän taiteen aihepiiri muodostui pääasiassa muotokuvista ja alastomista naishahmoista. Käsikäyttöistä kahvimyllyä sylissään pitävä vakavahenkinen vanha emäntä näyttää vaipuneen ajatuksiinsa ja kahvimyllyn pyörittäminen on jäänyt kesken.

Jos vertaamme Varjan Äiti ja lapsi -veistosta Petäjän Lepohetki-teokseen, huomaamme niiden veistoksellisessa hahmotuksessa olennaisen eron. Lepohetken emäntä muodostaa tiukan kiinteän ja suljetun muodon kun taas äiti ja lapsi -sommitelma perustuu aivan erilaiseen henkilöhahmojen ja tilan välisen avoimen ilmavan suhteen ilmentämiseen."

Petäjältä on Pergolassa myös Leena-pääkuva. 33-senttinen pronssiveistos on vuodelta 1953. Tuolloin Sisko Petäjän ja hänen taidemaalarimiehensä toinen tytär, Leena, oli 13-vuotias.

Sisko Petäjän muita teoksia voit katsoa hänen omasta osiostaan täältä! Heikki Varjan osioon pääset klikkaamalla tästä!

Leenan vieressä on kaksi muotokuvaa Essi Renvallilta. Toisen niistä nimi on myös Leena, Partialan Leena siis. Se on vuodelta 1941.

Ja toinen Renvall-muotokuva esittää näyttelijä Rauni Luomaa. Hän sai Jussi-patsaat Niskavuoren Heta -elokuvan nimiosasta (1952) ja roolistaan vanhaemäntä Loviisana elokuvassa Niskavuori (1985).

Noita Renvalleja katsellessa tuli mieleen, että Essi Renvall ei tainnut kuvanveistourallaan tehdä lainkaan pienikokoisia kokovartalopatsaita, kuten nuo ylläolevat Lepohetki ja Äiti ja lapsi. Pelkästään rinta- ja pääkuvia sekä sitten niitä isoja julkisia veistoksia Helsinkiin, Jyväskylään, Tampereelle ja Kotkaan.

Syksyllä 2015 julkaisemani Essi Renvall -osion löydät täältä! Tampereen taidemuseon näyttelystä lokakuussa 2016 kirjoittamani juttu löytyy puolestaan täältä! Sitten on vielä tämä yksi juttu, jossa on Renvallin patsaita pari kappaletta, siihen pääsee klikkaamalla tästä!

Suomi-tarhassa on esillä kaksi Viktor Janssonin patsasta: Torso III vuodelta 1917-18 ja Nuoruus, joka on vuosilta 1930-31.

Esitteestä:

"Jansson kuului maailmansotien välisen ajan huomattavimpiin kuvanveistäjiimme. Taiteilijana hän on kuitenkin jäänyt tyttärensä Toven varjoon, kuten kaikki muutkin lahjakkaan taiteilijaperheen jäsenet: graafikkopuoliso Signe Hammarsten-Jansson sekä pojat, taidevalokuvaaja ja kirjailija Per-Olov ja sarjakuvataiteilija ja kirjailija Lars. Taiteilijalaadultaan Viktor Jansson ei ollut niinkään veistäjä vaan muovailija, joka hahmotteli savesta tai kipsistä haluamansa muodon tyhjään tilaan. Graniittia ja marmoria hän käytti materiaalinaan vain harvoin.

Torso-sarjan veistoksia tunnetaan seitsemän kappaletta. Ne ovat kaikki kiinteämuotoisia ja pintakäsittelyltään sileitä naistorsoja, lukuunottamatta ensimmäistä, 1917 valmistunutta pronssia, jonka pinta on ekspressiivinen, elävä ja maalauksellinen.

Nuoruus taas kuuluu ryhmään 1930-luvun vaihteessa syntyneitä teini-ikäisiä neitosia esittäviä veistoksia. Lähes kaikissa ryhmän veistoksissa nuoret, hoikat neidot seisovat päkiöidensä varassa, kuin astumassa uuteen elämänvaiheeseen. Ensimmäinen Nuoruus-kipsistä valettu veistos on Hämeenlinnan entisen kirjastotalon puistikossa."

Janssonin oman osion löydät täältä! Kuvan Nuoruus-veistoksen Hämeenlinna-versiosta löytää tämän jutun suurin piirtein puolivälistä täältä!

Janssonin patsaiden jälkeen suihkulähteen lähellä oli Veikko Myllerin vihreä veistos Kohtaaminen. Se on presidenttiparin hankita vuoden 2015 kesänäyttelyn jäljiltä. Hauskanvärinen ja veikeä muutenkin.

Kävimme rannassa ihailemassa maisemia. Siellä  huomasimme, että vielä viime vuonna siellä ollut Ewert Saarnion kotka- ja kalapatsas Kokko ei ollut enää tuolla paikalla vaan siirrettynä pääsy kielletty -alueelle linnan puolelle. Höh.

Ketju-alueelle oli sijoitettu loput näyttelyn patsaat. Ensimmäisenä linnan suunnalta tullessa ovat kolme Anne Koskisen kiviveistosta, Löytölapsiksikin kutsutut Celeste, Helena ja Fredrika. Ne ovat vuosilta 2014-17

Esitteestä:

"Näyttelyssä esitellään Koskisen Findling-sarjan järeitä lapsenhahmoisia kiviveistoksia. Veistoksilla on nimet, mutta muotokuvina niitä ei voi pitää. Pikemminkin hiotut kiinteälinjaiset veistokset ilmentävät ajattomuutta, syvää rauhaa ja hiljaisuutta sekä voimakasta materiaalista läsnäoloa.

Kivenlohkareet Koskinen löysi sattumalta. Hän teki veistoksensa aluksi perinteiseen tapaan marmorista, mutta kun kotipihan salaojakaivannosta alkoi remontin yhteydessä nousta kiinnostavia lohkareita, hän alkoi tutkia niiden ja myöhemmin muiden luonnonkivien veistoksellisia mahdollisuuksia.

Koskinen hakkaa ja hioo haluamansa muodon esiin itse. Usein hän on käsitellyt kiveä vain viitteellisesti, luonnonpintaa on jäljellä paljon."

Väliosassa on kaksi Kerttu Horilan maalattua keramiikkaveistosta: Koirataiteilija ja Rottataiteilija, molemmat vuodelta 2004.

Esitteestä:

"Horila tunnetaan erityisesti luonnollista kokoa olevista naisaiheisista veistoksistaan, joita hän on toteuttanut keramiikasta ja pronssista. Hänen naishahmonsa ovat näköistaidetta parhaimmillaan. He ovat sirkustaiteilijoita, teattereiden diivoja, jokanaisia ja oman elämänsä sankareita, joista jotkut näyttävät nauttivan uiskentelusta Rauman ganalissa kuin istuskelusta Porin Eetunaukiolla.

Näyttelyssä mukana olevat teokset kuuluvat sirkustaiteilijoiden sarjaan ja teemaan, jota Horila on käsitellyt useaan otteeseen eri aikoina."

Taattua Horila-laatua voisi sanoa. Huumoria löytyy, kuten myös taitoa ja näyttävyyttä.

Kolmantena Ketjun väliosassa on Veikko Haukkavaaran Mummo ja ystävät vuodelta 1976.

Olipas ilo pitkästä aikaa nähdä uusi Haukkavaaran teos. Patsaan ympärillä puhuttiin mm. lintujen nokkien terävyydestä, penkin keikkaamisesta sekä ITE-taiteesta, jonka menestyneimpiä edustajia Haukkavaara on.

Ketjun sisäänkäynnin puoleisessa osassa oli tämän vuoden viimeinen patsas. Tampereen taidemuseon vuoden nuoren taiteilijan vuodelta 2004, Kim Simonssonin ihmis- ja eläinhahmoissa on hyvin paljon kauhuelokuvamaisia elementtejä. Tätäkin pronssista veistosta (Girl Feeding a Two Headed Rabbit, 2018) katsellessa odottaa hieman, että alkaakohan tyttö liikkua vai ei? Simonssonhan yleensä tekee veistoksensa keramiikasta, mutta tässä tämän vuoden uutukaisessa veistos on valettu pronssiin.

Esitteestä:

"Kohtauksen sadunomaisuus murtuu katsojan havaitessa kanin kaksipäisyyden. Samalla aihe päivittyy lapsuuden huolettomuudesta ja turvallisesta maailmasta moniselitteisemmäksi ja vieraaksi, monen mielestä kenties myös kiinnostavammaksi."

Hyppäsimme bussiin ja hurautimme Naantalin kirkolle, jossa oli vuorossa lounas. Söimme Merisalin maittavan ja kattavan buffet-lounaan. Sen jälkeen osa lähti katselemaan nähtävyyksiä, osa lähti tutustumaan Muumimaailmaan ja minä menin kalmistoon.

Kuvailin jo viime vuonna hautausmaan veistoksia ja medaljonkeja, mutta silloin oli vähän liian kiire, joten nyt oli oiva tilaisuus käydä tsekkaamassa hautamuistomerkit uudemman kerran. Sain myös selvyyden viime kerralla epäselväksi jääneestä patsaasta, josta on kuva tuossa alhaalla. Sitä ei ollutkaan veistänyt Aarre Aaltonen vaan Jussi Vikainen.

Paluumatkalla oli hyvä meininki. Pysähdyimme pikku tauolle uudelleen samalla Huittisten taukopaikalla ja sitten posotimme takaisin Tampereelle ja museon pihaan. Hyvä reissu, kiitokset järjestäjille ja matkakumppaneille!

Esite-lainaukset Tapani Pennanen 2018, julkaisija Alfred Kordelinin säätiö.