Operaatio Patsaanmetsästys Helsingissä oli menestys

Sain tämän päivityksen valmiiksi jo reilu viikko sitten, mutta kun päätin julkaista sen vasta aamulla, jotta mahdollisimman moni näkisi sen jaettuna mm. Facebookissa, jotain meni mönkään ja kaikki tekstit ja kuvat katosivat. Jäljelle jäi vain kännykällä aiemmin tehty pieni tekstinpätkä. Yritin saada googlea palauttamaan tekstin, mutta he eivät ole palautteeseen reagoineet, joten ei auttanut muu kuin tehdä homma uudelleen.

Käväisin siis päiväreissulla Helsingissä, katsomassa HJK:n ja FC Barcelonan välistä futismatsia. Matkasin etelään bussilla ja kun olin perillä, päätin napsia kuvia jo pitkään listalla olleista patsaista Mannerheimintien varrella.

Aloitin kuvaamisen kuitenkin jo täällä Tampereella. Hämeenpuistossa, pääkirjasto Metson edustalla on Heikki Varjan patsas Uutinen.

Tampereen taidemuseon sivuilta:

"Teokseen on kuvattu Aamulehteä lukeva istuva hahmo ja hänen molemmilla puolillaan seisovat keskushahmoa ja sanomalehteä kohti kumartuvat nainen ja mies. Veistoksen teetti Aamulehti 100-vuotisjuhliensa kunniaksi. Teos paljastettiin joulukuussa 1981 ja luovutettiin samassa yhteydessä Tampereen kaupungille."

Nuo hahmot ovat jotenkin mainioita, veikeitä tyyppejä. Kun patsasta pysähtyy katsomaan, tulee hyvälle tuulelle. Milloinkohan tulee ensimmäinen tällainen patsas, jossa porukka katsoo tablettia ja se on omistettu jollekin nettisivustolle? Ei varmaan ihan heti, onneksi.

Helsinkiin päästyäni päätin käväistä Forumissa. Sen vieressä, ns. Maalaistentalon seinässä seisovat Into Saxelinin veistokset.

Helsingin taidemuseon sivuilta:

"Maalaistentalon pääoven molemmin puolin, tiilisten pilarien päissä, seisovat punagraniitista veistetyt mies- ja naisfiguurit. Hahmoilla on käsissään maalaisammatteihin viittaavia attribuutteja: naisen kainalossa on lyhde ja toisessa kädessä sirppi, miehellä taas on kylvövakka oikealla kupeella. Graniittifiguurit ovat kuvanveistäjä Into Saxelinin veistämiä. Maalaistentalo valmistui kesällä 1921. Saxelin syntyi Hämeenlinnassa tehtailijaperheeseen ja kuoli Pariisissa äkilliseen sairauteen parhaassa luomisvaiheessa. Hän ehti kuitenkin saavuttaa mainetta kuvanveistäjänä. Hänen tuotantoonsa kuuluu joitakin muotokuvia sekä julkisia teoksia."

Näitä vanhojen talojen julkisivujen seinissä olevia ihmishahmoja on Helsingissä useita. Useimmiten ne seisovat omilla jalustoillaan kenenkään huomaamatta. Kun aloin bongailemaan patsaita enemmänkin, huomasin monta tällaista, joihin en ollut aiemmin ohi kulkiessani kiinnittänyt minkäänlaista huomiota.

Maalaistentalolta kävelin Forumin läpi kohti ylioppilastaloja ja päädyin lopulta vanhan pääpostitalon ovelle, jossa huomasin, että kirjasto aukeaisi vasta tunnin kuluttua. Siispä tuumasta toimeen patsasbongailun suhteen. Suuntasin Sanomatalon läpi (siellä oli paljon kansaa odottamassa Tove 100 -lastenkonsertin alkua), Kiasman editse ja tien yli kohti Eduskuntataloa.

Olin jo pari vuotta sitten illan hämärtyessä ottanut muutaman huonon kuvan presidenteistä, jotka pönöttävät talon edustalla. Yritin nytkin saada heistä kuvat, mutta kellonaika ja ilmasto eivät olleet suotuisat. Valotus meni ihan mönkään, varsinkin kun en osaa tuollaisia juttuja muuttaa kännykän kameraohjelmasta. Sain kuitenkin jonkinlaista kuvamateriaalia, joten ei nyt valiteta turhaan.

Wäinö Aaltosen patsaat presidenteistä valmistuivat 1959 ja 1961.

Helsingin taidemuseon sivuilta (Svinhufvud): 

"Pehr Evind Svinhufvud (1861-1944) oli Suomen tasavallan kolmas presidentti 1931-37. Svinhufvudin muistomerkin tilasi Wäinö Aaltoselta P. E. Svinhufvudin muistosäätiö 1957 ja muistomerkki paljastettiin presidentin syntymän 100-vuotispäivänä 15.12.1961. Veistos on pronssia ja jalustakivi on punaista graniittia. P. E. Svinhufvud seisoo muistomerkissään vasen käsi pikkutakin taskussa ja oikea käsi nyrkkiä pöytään tukien. Aaltonen toistaa tässä teoksessaan samaa mallia, jota hän käytti samaan aikaan tekemässään K. J. Ståhlbergin muistomerkissa. Veistos on 1900-luvun alkupuolen suomalaisen muistomerkkiperinteen tyypillinen näköispatsas."

Helsingin taidemuseon sivuilta (Ståhlberg):

"Kaarlo Juho Ståhlberg (1865-1952) oli Suomen tasavallan ensimmäinen presidentti 1919-25. Muistomerkki tilattiin Wäinö Aaltoselta sen jälkeen, kun vuonna 1955 järjestetty yleinen kilpailu ja vuoden 1956 kutsukilpailu (mukana taiteilijat Olli Vaittinen, Viljo Savikurki, Armas Tirronen ja Wäinö Aaltonen) eivät tuottaneet tulosta. Veistos on pronssia ja jalustakivi on punaista graniittia. Ståhlbergin muistomerkki paljastettiin 22.9.1959 jolloin oli kulunut 7 vuotta presidentin kuolemasta. Muistomerkki jatkaa Aaltosen veistoksille ominaista herooista ja klassista muistomerkkien perinnettä, jossa fyysinen näköisyys yhdistyy pelkistettyyn realistiseen muotoon. K.J. Ståhlberg on kuvattu lakikirja oikeassa kädessään, jolla muistutetaan hänen lakimiesurasta, poliittisesta toiminnasta ja erityisesti roolista Suomen hallitusmuodon isänä."

Presidenttien patsailta kuljin kohti Kansallismuseota. Sen lähistöllä on M.A. Castrénin rintakuva. Teoksen on veistänyt Alpo Sailo, jolta tuli siis kuvattua tämän reissun ensimmäinen muistomerkki. Seuraava olikin jo likimain nurkan takana odottamassa, mutta siitä kohta lisää. Castrénin kuvan olin kuvannut jo reilu vuosi sitten, kun maa oli luminen ja siitä on kerrottu tarkemmin täällä.

Myös Gunnar Finnen tekemä suihkukaivoveistos Pyhä Yrjänä ja lohikäärme tuli bongattua tuolloin huhtikuussa 2013. Nyt siitä sai kuitenkin sellaiset kuvat kuin pitääkin, kun vesielementti on mukana. Tiedot teoksesta ja talviset kuvat löytyvät täältä, hieman Castrénin rintakuvaa alempaa.

Pyhältä Yrjänältä palasin Mannerheimintielle. Kansallismuseon ovissa olevat reliefit on tehnyt Eric Ehrnström.

Noista ovista ei ole netissä minkäänlaista tietoa, mutta onneksi on mahtava Pauli Jokisen ja Marja Väänäsen kirja Kulttuurikävelyllä Helsingissä (Minerva, 2011), josta sain ensimmäisenä tiedon näistä reliefeistä.

"Aulasta nousevan portaikon lasimaalauksista vastasi koristetaiteilija ja taidetakoja Eric O.W. Ehrnström (1881-1934). Hän suunnitteli niin ikään museon näyttävän pääoven, jota voidaan myös pitää taideteoksena. Oven ulkopuolella on kuparikoristuksia. Alin rivi kuvaa eläinhahmoja. Keskimmäisessä rivissä on kuvattuna eri ammattien edustajia: maanviljelijä, kirnuaja, seppä ja kirvesmies. Sepän kohdalla oleva luodinreikä on muisto 1918 sodasta. Ylimmässä rivissä on neljä taiteen edustajaa: huilun soittaja, kirjailija, taidemaalari ja arkkitehti, jonka on sanottu kuvaavan Eliel Saarista."

Kansallismuseolta loikkasin Manskun yli puistoon. Siellä ensimmäisenä tuli vastaan UKK-muistomerkki, Pekka Jylhän taideteos. Erikoinen valinta maamme pitkäaikaisen presidentin muistolle, mutta tavallaan ihan toimiva normaalien pönötysten sijaan. Puhumattakaan niistä lohkareista, jotka yhden pressan muistoksi on lykätty ison tien toiselle puolelle Hesperianpuistoon. Niitä en vaivaudu kuvaamaan.

Helsingin taidemuseon sivuilta:

"Urho Kaleva Kekkonen (1900-86) valittiin Suomen tasavallan presidentiksi vuonna 1956 ja hän hallitsi maata 1980-luvun alkuun saakka. Presidentti Kekkonen kuoli 1986. Taiteilija Pekka Jylhä voitti UKK-monumentista järjestetyn kilpailun 1997 ja hänet valittiin muistomerkin tekijäksi. Taiteilija kuvaa teoksensa syntyvaiheita seuraavasti: 'Teos syntyi luontokokemuksesta; tunteesta, jonka kokee, kun on vaaran laella, meren äärellä tai lähteen reunalla. Korkeamman läsnäolosta, jostakin suuremmasta, jossa voi eheytyä ja jossa on hyvä olla'."

Urkin muistomerkiltä kapusin ylös yhdelle eniten näkemälleni patsaalle. Lukemattomat kerrat tämän teoksen on nähnyt ohi kävellessä ja ohi ajaessa bussilla tahi autolla. Kertaakaan en kuitenkaan ole tämän ääreen aiemmin pysähtynyt. Kyseessä on runolaulaja Larin Paraske, jonka patsaan on veistänyt Alpo Sailo.

Helsingin taidemuseon sivuilta:

"Syntyjään inkeriläinen Larin Paraske (1833-1904) oli suomalaisen kansanrunouden keskeinen hahmo. Hänen mittava runoaineistonsa kuuluu karjalaisen kulttuurin korvaamattoman arvokkaisiin lähteisiin. Parasken runoihin kuului mm. sananlaskuja, itkuvirsiä ja arvoituksia. Häneltä tallennetut yli 32 000 säettä on suurin yhdeltä laulajalta kerätty runoaineisto Suomessa. Larin Paraske oli aikanaan suomalaisten tiedemiesten ja taiteilijoiden merkittävä inspiroija.

Alpo Sailo teki Larin Paraske -veistoksen 1936 tuolloin suunnitteilla olleeseen Kalevala-taloon, joka kuitenkin jäi toteutumatta. Keskusosuusliike Hankkija halusi lahjoittaa Helsingin kaupungille kalevala-aiheisen veistoksen. Larin Parasken muistopatsas pystytettiin Hakasalmen puistoon, Mannerheimintien varteen ja Kansallismuseon läheisyyteen 1949.

Kuvanveistäjä Sailo käytti realistisen pronssipatsaan mallina mm. Albert Edelfeltin tekemiä muotokuvamaalauksia Larin Paraskesta. Veistos on harvinainen naisen näköispatsas, ainoa laatuaan Helsingissä."

Seuraavana vuorossa oli Somman, Paavilaisen ja Mäkisen teos Opera Ophidia eli Oopperan käärme.

Palasin puiston puolelta Manskun varrelle ja pääsin vihdoin bongaamaan Viljo Savikurjen teoksen Sokerityttö. Tämä tuli aikoinaan jo osittain kuvattua, kun vaimon kanssa olimme matkalla katsomaan Idols-semifinaalia Oopperatalolle. Lunta satoi ja oli pimeää, joten ne kuvat ovat aika blurria.

Helsingin taidemuseon sivuilta:

"Sokerityttö on realistinen, luonnollista kokoa oleva pronssiveistos, joka esittää koiralle sokeria tarjoavaa tyttöä. Savikurjella oli työhuone Helsingin Konalassa, jonka kansakoulusta hän veistosta viimeistellessään sai malliksi 12-vuotiaan koululaisen Seija Hännisen. Koiran mallina on ollut suomenpystykorva, jonka kuvanveistäjä Savikurki on kuvannut myös Suomen Kennelliton mitalliin (1957). Veistoksen matalaan kivijalustaan on kaiverrettu teksti SUOMEN SOKERITEOLLISUUS 1756-1956. Veistos paljastettiin 15.8.1956 Suomen Sokeri Oy:n 200-vuotisjuhlatilaisuudessa."

Kisahallin sisällä, pimeässä nurkassa bussiaikataulumonitorin alla seisoo menneiden aikojen painijamestari Kustaa Pihlajamäen patsas. Eihän Pihlajamäki ihan mikään Nurmi tai Vireeni ollut, mutta kyllähän tämä patsas voisi sijaita mieluummin kahden muun mestariurheilijan läheisyydessä ulkosalla, vaikka ei Taidemuseon kokoelmiin kuulukaan. Teoksen on veistänyt Jaakko Tolvanen.

Tästäkään patsaasta ei ollut netissä tietoa, mutta apuun löytyi em. Jokisen ja Väänäsen kirja Kulttuurikävelyllä Helsingissä, josta seuraava tekstinpätkä on lainattu:

"Kisahallin aulassa kuntoilijoita tervehtii painija Kustaa Pihlajamäen näköispatsas. Patsaan on veistänyt Jaakko Tolvanen vuonna 1956. Pihlajamäki oli maamme menestyneimpiä painijoita, uran huippuhetket on kaiverrettu patsaan jalustaan. Pihlajamäen suurimmat saavutukset olivat kultamitalit Pariisin (1924) ja Berliinin (1936) olympialaisissa. Euroopan mestaruuden hän voitti yksitoista kertaa."

Kuitenkin aika menestynyt mies Pihlajamäen Kustaa siis oli aikoinaan.

Pihlajamäen patsaaseen liittyy hauska tarina. Kun olimme tuossa yllä mainitsemallani reissulla katsomaan Idols-liveshow'ta, menimme Sokeritytön luota Kisahalliin lämmittelemään toviksi. Vaimo sitten otti kuvan myös tästä patsaasta. Innostuttuani Patsaanmetsästäjäksi aloin käydä läpi meidän kuvakansioita ja löysin kuvan seppelettä pitävästä atleetista. Kun kuva oli selkeästi otettu tuolla Idols-reissulla, kyselin Oopperatalolta lisätietoa patsaasta, sellaista kun ei muualta netistä löytynyt.

Sain ystävällisen vastauksen, jossa epäiltiin patsaan olevan tuotantoyhtiön rekvisiittaa. Pähkäilin asiaa aikani, kunnes ostimme tuon Jokisen kirjan ja siinä oli tietoa patsaasta. Sijaintipaikka oli (aivan kuten vaimo epäili) tosiaan Kisahalli. Loppu siis hyvin. Kiitokset vielä oopperan porukalle, kun viitsivät vastata viestiin ja olivat selkeästi vielä yrittäneet selvittää kysymäni patsaan olinpaikan.

Kisahallin edustalla juoksee muutaman olympiakullan voittanut, sittemmin kansaa ihan työkseen edustanut Lasse Viren. Tämän patsaan toinen kappale on juoksijalegendan kotipitäjässä Myrskylässä. Olen sen siellä nähnyt, auton ikkunasta katsottuna, mutta kuvaamatta on toistaiseksi jäänyt. Terho Sakin veistos paljastettiin vuonna 1994.

Helsingin taidemuseon sivuilta:

"Lasse Viren voitti ensimmäisenä maailmassa kultamitalin sekä 10000 m:n että 5000 m:n juoksuissa kaksissa peräkkäisissä olympialaisissa. Viren sai kaksi kultamitalia Munchenissä 1972 ja kaksi kultamitalia Montrealissa 1976.

Olympiastadionin välittömään läheisyyteen on sijoitettu kahden suomalaisen sankarijuoksijan patsaat. Urheilun ja urheilijoiden merkitys kansallisen itsetunnon kohottajina huomattiin jo antiikin kreikan kaupunkivaltioissa, joissa urheilijoita juhlittiin kansallissankareina ja heille pystytettiin muistomerkkejä. Ruumiinkulttuurin ja kansallisuusaatteen yhdistyminen ei siis ole vain 20:nnen vuosisadan ilmiö.

Wäinö Aaltosen veistämän Paavo Nurmen juoksijapatsaan pyrkimys mullistavan 'lonkkaliikkeen' kuvaukseen peittyy veistoksen klassisoivan ihanteelliseen ilmaisuun. Terho Sakin veistoksessa on erilaiset muotoihanteet. Ekspressiivisen rosoinen hahmottelu viestittää uuvuttavan kuluttavasta ja epävarmuuksien tahdittamasta työstä, joka edeltää kaikkia huippusuorituksia. Näkyvillä on juoksijasankarin muotokuvan lisäksi ihmisen kehittyminen huipputason pitkänmatkanjuoksijaksi."

Omasta mielestäni Sakin tyyli on liian kulmikas. Pidän enemmän "pyöreämmistä" patsaista. Sellaista on tietenkin hankala tehdä urheilija-Virenistä, joka oli juurikin näin laiha kuin Sakki hänet kuvasi patsaassaan.

Olympiastadionin ns. aurinkokatsomon puolella nurmialueella on pesäpallon kehittäneen Tahko Pihkalan näköispatsas, jonka on veistänyt Alpo Sailon vaimo Nina.

Helsingin taidemuseon sivuilta:

"Nina Sailo teki (Lauri) Tahko Pihkalan (1888-1981) muistomerkin Tahko Pihkala -seuran tilauksesta. Veistos paljastettiin Pihkalan syntymän 100-vuotisjuhlan kunniaksi 5.1.1988 Olympiastadionin kaakkoispuolella Tahkontien tuntumassa. Pihkala on kuvattu realistisesti. Hän oli merkityksellinen urheilun ja kuntoliikunnan ideologi ja organisaattori, joka kehitteli liikuntamuotoja ja loi mm. suomalaisen pesäpallon peliksi jollainen se nykyään on.

Muistomerkissään Pihkala on kuvattu suunnistamassa, eräässä suosikkilajissaan. Pronssinen muistomerkki on 4,5 metriä korkea. Jalustassa on Pihkalan nimi, elinaika ja lainaus hänen ajatuksistaan: 'Urheilun avulla kansamme parhaaksi.' Muistomerkin hahmon lähtökohtana on Nina Sailon puolison, kuvanveistäjä Alpo Sailon (1877-1955) tekemä luonnos Tahko Pihkalasta."

Tahkon patsaassa on juuri ne pyöreät muodot kohdallaan. Lisäksi teokseen on ynnätty paljon erilaisia tilpehöörejä, kuten kiikarit. Ne ovat aina pikantti lisä, joita olen jatkuvasti ihaillut erityisesti Ensio Seppäsen patsaissa.

Pitkän bongailureissun viimeinen kohde odotti Talvipuutarhassa, jonne siirryin Pihkalan patsaan luota pienen mäennyppylän taakse. Kävimme aikoinaan puutarhassa ja sain kuvattua pihamaalla sijaitsevan rintakuvan, mutta alas puutarhaan ei silloin päässyt, joten Kullervo jäi kuvaamatta. Nyt tarhassa ruusut kukkivat ja Kullervo pönötti paikallaan massiivisena.

Helsingin taidemuseon sivuilta:

"Carl Eneas Sjöstrand oli ruotsalaissyntyinen kuvanveistäjä, jota pidetään suomalaisen kuvanveiston perustajana. Hänellä oli ratkaiseva osa 1850-ja 1860-luvulla suomalaisen julkisen veistotaiteen edistäjänä ja ensimmäisen suomalaissyntyisen kuvanveistäjäsukupolven kouluttajana. Sjöstrand teki lukuisia Kalevala-aiheisia teoksia. Kullervon tarusta hän kuvasi alun ja lopun: hän teki 1858 Kullervo katkoo kapalonsa -veistoksen, jossa Kullervo on muutaman päivän ikäinen sekä veistoksen aikuisesta Kullervosta, joka 'puhuu miekalleen'. 

Sjöstrand teki jo 1867 Roomassa Helsingin ruotsalaista teatteria varten Kullervo puhuu miekalleen -kipsin, joka kuitenkin päätyi Ateneumin kokoelmiin. Sieltä Helsingin kaupunki lainasi sitä pronssivalua varten 1930-luvulla. Veistos oli aluksi muutaman vuoden Hakasalmen huvilan edustalla kunnes se 1935 pystytettiin läheiseen Hesperian puistoon. Sieltä se puolestaan ilkivallan takia ja Finlandia-talon työmaan alta siirrettiin turvaan kaupungin Talvipuutarhan aidatulle alueelle.

Sjöstrandin Kullervolla on kaksi selvää lähtökohtaa: klassinen kuvanveisto ja 1800-luvun skandinaavinen, germaanisesta jumaltarustosta aiheensa ammentanut kuvataide. Kullervo on pukeutunut karhuntaljaan, vyötäröllä roikkuvat karhun käpälät ja uskollinen koira on jalkojen juuressa. Hän on sekoitus Pohjolan mytologista hahmoa ja antiikin atleettista sankaria."

Erityisesti mieleen jäi tuo jalkojen juuressa köllöttävä koira, joka käpälät ovat Kullervon jalkojen päällä.

Talvipuutarhalta suuntasin takaisin keskustaan, tällä kertaa Linnunlaulun puolelta Töölönlahtea. Kiva oli tuokin reitti kävellä pitkästä aikaa. Edellisen kerran taisin kulkea tuolla vuonna kesällä 1998. Hassua, miten sitä tietyt paikat jäävät käymättä, vaikka vuosikaudet pääkaupunkiseudulla tulikin asuttua.

Vaikka kaikki listalla olleet taideteokset oli jo kuvattu, ajattelin vielä napata pari kuvaa Musiikkitalon viereisessä puistossa sijaitsevasta. Kyseessä on Reijo Hukkasen teos Laulupuut.

Helsingin taidemuseon sivuilta:

"Valtion taideteostoimikunta järjesti Musiikkitalon veistoksesta kilpailun, jonka voitti Reijo Hukkanen ehdotuksellaan Laulupuut. Veistos julkistetiin elokuussa 2012 Musiikkitalon aukiolla."
Näin kauempaa katsottuna Laulupuut ei ole missään nimessä sellainen teos, jota katselisin ihaillen. Silti tässä mieli hieman on muuttunut ja jos vain mahdollista niin pakko tuota on käydä tarkemmin tutkimassa, sen verran paljon on kaikenlaista tavaraa siihen ujutettu.

Kaiken kaikkiaan siis erinomainen reissu Patsaanmetsästäjän vinkkelistä katsottuna. Myös jalkapallo-ottelu oli hauskaa katsottavaa, vaikka HJK jäikin suurseuran jalkoihin aika pahasti. Silti tapahtuma oli huippujuttu. Mukava oli huristella bussilla takaisin kotiin Tampereelle. Ai niin, bussimatkat maksoivat yhteensä 10 euroa. Ei paha ollenkaan. EB on kuustisti siil, kuten tällä hetkellä kuuntelemani Pelle Miljoona töllömainoksessa aikoinaan sanoi.