Kävipä niin mukavasti tässä taannoin, että 1990-luvun yksi kotimaisista suosikkiyhtyeistäni eli Kyyria teki pitkän tauon jälkeen paluun ja lähti samalla jäähyväiskiertueelleen. Vihoviimeinen keikka Tavastialla oli loppuunmyyty, mutta onneksi edeltävälle illalle perjantaiksi järjestettiin ylimääräinen keikka, jonne sain lipun hankittua. Ja vielä niin mukavasti kävi, että seuraavana päivänä eli lauantaina olisi kaveriporukkamme futisturnaus. Siihen olin päässyt paikalle viimeksi kuusi vuotta sitten ja silloin taisin julkaista kuvia ja tekstiä Tikkurilan veistoksista. Juu, näin oli, tekstin voi lukea täältä! Päätin ujuttaa viikonloppuun vielä vierailun Nina Sailon ateljeekotiin, mutta siitä lisää omassa julkaisussaan.
Anoin lomapäivän perjantaille ja kun päivä vihdoin koitti, hyppäsin auton rattiin ja hurautin Helsinkiin. Paljon oli päivän ohjelmassa: olin ensimmäiseksi kohtaamiseksi valinnut futispaidan ostotapahtuman Linnanmäen kulmille. Sainkin paidan, joka tosin on hieman liian pieni. Pakko pienentää keskivartaloa, jotta saa hienon paidan puettua ylle! Alppilasta hurautin kohti Tapiolaa, jonne piti kuljettaa kasa cd-levyjä, jotta Pate Punis voi niitä halukkaille kaupata Äfterwork-kaupan kautta.
Matkalla sinne päätin kuitenkin ensin poiketa Kuusisaaressa sijaitsevaan Didrichsenin taidemuseoon, jonka ohi on tullut kuljettua kymmenet kerrat, mutta koskaan ei ole tullut käytyä. Joten ei muuta kuin kärry parkkiin ja veistoksia ihailemaan.
Ensin tutkailin ja kuvasin etupihalla olevia teoksia. Jo parkkipaikalle ajaessa silmiin osuu Eila Hiltusen upea Crescendo, vuodelta 1982 (omistettu Marie-Louise Didrichsenin muistolle). Didrichsenin museo järjesti kansainvälisestikin tunnetun Hiltusen retrospektiivisen näyttelyn 2001, pari vuotta ennen Hiltusen kuolemaa. Viimeisin Hiltusen näyttely Kuusisaaressa oli näemmä vuonna 2022.
Lionel Smitin käsialaa oleva Assemble vuodelta 2016 on uudempaa kuvanveistotuotantoa. Vuonna 1982 Pretoriassa syntynyt Smit on eteläafrikkalainen kuvataiteilija, jonka näyttely oli Didrichsenin ohjelmistossa vuonna 2017.
Laila Pullisen vuodelta 1972 oleva Arktinen Afrodite on sekin todella näyttävä veistos, josta löytyy useita sävyjä ja tasoja. Se on sitä tuttua Pullista, toisin kuin eräs toinen näyttelykävijä museon sisällä sanoi siellä olevasta Pullisen teoksesta, että "ei sitä tuttua Pullista tämä". Mutta siitä lisää tuonnempana.
Eino Ruutsalon myös vuodelta 1972 oleva Aurinkokello on hauska taideteos, näyttävä ja myös toimiva. Kellotaulu pyörii ja kai siitä myös ajan voi lukea.
Museon sisäänkäyntiä lähestyttäessä vastaan tulee Henry Mooren tuima Atom Piece vuodelta 1964. Se on Mooren tyyliin muhkea ja julma klöntti, jossa on kuitenkin aukkoja, joko lieventämässä tai lisäämässä tunnetta.
Sisäänkäynnin edustan atriumin allas oli remontissa, mutta sen äärellä oli nähtävillä Mooren teos Reclining figure on pedestal eli suurpiirt Lepäävä hahmo jalustalla. Se on vuodelta 1960.
Museo oli sisältä hieno yhdistelmä Didrichsenien kotia ja museota näyttelytiloineen. Hauska lisä oli se, että paikalla oli suvun jälkikasvua vierailulla ja sain taidetta ihaillessani samalla kuulla lontoonkielistä kertomusta talon historiasta. Sisällä olleesta museon omasta taidekokoelmasta eniten mieleen jäivät Laila Pullisen vuonna 1985 valmistama pronssireliefi Marie-Louise & Gunnar Didrichsenin kaksoismuotokuva.
Sekä tietysti Pullisen vuodelta 1977 oleva Love, joka oli aseteltu upean suihkulähteen viereen keskelle olohuonetta.
Didrichsenin taidemuseon kesänäyttely vuonna 2023 oli Didrichsenin taidesäätiön 60-vuotista taivalta juhlistava kokoelmanäyttely (kuva ylempänä), jossa oli näytillä Pullisen ja Mooren lisäksi myös Alberto Giacomettin hauraanoloisia pronssiteoksia, englantilaisen Lynn Chadwickin vuodelta 1973 oleva Conjunction 660 ja Hiltusen vuodelta 1961 oleva teräksestä ja kuparista hitsattu Venäläispappi.
Tässä ne Pullisen erikoiset teokset, joista aiemmin mainitsin. Eivät nämä Mataharit (pronssia, 1964) nyt niin erikoisia olleet, kuten tulette vielä täällä Patsaanmetsästäjän blogissa pian näkemään, kun Pullista tulee lisää...
Huikeat tilukset jatkuvat takapihalla
Sisätiloista siirryin sivupihan terassille, jota hallitsevat Tilla Kekin vuodelta 2008 oleva Mami Wata eli Mama Africa sekä vuodelta 2009 oleva Inanna eli Mama Europa.
Talon seinässä on Mauno Hartmanin reliefi Ristikko vuodelta 1981.
Matkalla takapihalle ja rantaan vieville portaille on Paula Salmelan teos Mustikat vuodelta 2012.
Takapihan korokkeella on Eero Hiirosen Vesiportti vuodelta 2005.
Toinen Hiironen pihalla on vuodelta 2000 oleva Dialogi.
Nämä Hiirosen vedennäköiset teokset ovat kyllä upeita!
Bernard Meadowsilta on kokoelmiin hankittu pronssiveistos nimeltä Augustus, joka on vuosilta 1962-63. Englantilaisen Meadowsin historiasta löytyy pikaisesti kerrottuna läheisen assistentin pesti Henry Moorelle ennen toista maailmansotaa ja hetimiten sen jälkeen.
Viimeisenä veistospuistossa on vielä Arvo Siikamäen teos Tyhjä hauta, jonka alle Didrichsenin pariskunnan uurnat on laskettu viimeiseen lepoon.
Didrichsenin taidemuseo on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka! Seuraavaksi siellä on tarjolla Rafael Vardin näyttely.
Taiteet katsottuani hyppäsin taas autoon ja kävin vilkaisemassa naapurissa olevaa Villa Gyllenbergiä, mutta siellä oli näyttelynvaihto meneillään, joten tuo museo/galleria jäi odottamaan seuraavaa kertaa. Näin ollen pääsin jatkamaan perjantain ohjelmaa ja ajoin Tapiolaan ihailemaan Paten hienoa mancavea. Sieltä ajoin vanhempieni luo Vantaalle ja lopulta päädyin yhden kaverini kanssa Tavastialle erinerinomaiselle Kyyrian toiseksi viimeiselle keikalle. Rok!
