maanantai 7. elokuuta 2017

Kesälomareissun antia, osa 2 - Itäisen Helsingin patsaita etsimässä

Muistanette varmaan, kuinka kävin 2016 elokuussa anopin pyörällä patsaanmetsästysreissulla Itä-Helsingissä. Jutun voi lukea täältä!

Nyt oli aika tehdä uusintapyöräily. Lähdimme pari viikkoa sitten junalla Helsinkiin ja asetuimme taloksi mummalaan viiden päivän ajaksi. Siellä teimme kaikenlaista, kävimme mm. Linnanmäellä, katsomassa kesäteatteriesityksen Puotilan kartanon pihalla, veneilemässä Vuosaaren edustalla ja itse piipahdin keskustassa moikkaamassa kavereita ja kuuntelemassa kunnon heviä pitkästä aikaa.

Kävimme kaksi päivää ennen reissuun lähtöä Sara Hildénin taidemuseossa katsomassa Kimmo Kaivannon näyttelyn. Siitä innostuneena kun saavuimme rautatieasemalle, piti heti etsiä Kaivannon tilataideteos Sininen linja, joka alkaa asemalaiturilta, jatkuu Tampere-talossa nimellä Sininen suora ja päättyy Huippuvuorille.



Ehdin siis myös metsästysreissulle etsimään aiemmin kuvaamatta jääneitä patsaita. Aloitin reissun polkemalla Myllypuroon. Löysin aika pian etsimäni Tapio Junnon Rakkaus ja valppaus -teoksen.



HAM Helsingin sivuilta:

"Tapio Junno on vienyt Rakkaus ja Valppaus veistoksessa muunnellun ihmishahmon aina perussymboleiden tasolle. Pylväiden päissä olevat suu, korva ja silmä ovat ikään kuin länsimaisen fragmentoituneen maailman toteemeita. Irrallisilta vaikuttavat aistisymbolit ovat kiinni samassa jalustassa, mikä mahdollistaa katsojalle niiden yhdistämisen. Aistit täydentävät toisiaan ja toimivat rinnakkain. Veistos on päivätty vuodelle 1976 ja sen materiaali on pronssia. 2013 veistos siirrettiin Myllynsiiven leikkikentältä Myllypuron keskustan uuteen puistoon / aukiolle. Tässä yhteydessä veistos sai uuden mustan diabaasijalustan."

Olisi ollut hauskaa nähdä veistos alkuperäisessä ympäristössään. Yksi kavereistani kommentoi heti kuvan Instagramiin laittamisen jälkeen kiipeilleensä patsaalla pikkutyttönä. Oli varmasti nastaa puuhaa.

Junnon veistoksen kuvaamisen jälkeen polkaisin metroaseman oven kupeeseen, jossa on Riikka Purosen mielenkiintoinen, vuonna 2004 julkistettu teos Sirenan kielet. Patsaan vieressä oli kuljetuslaatikko, jonka kyljessä olevassa paperilapussa luki: "Vahingoittunut teososa odottaa konservointia".




HAM Helsingin sivuilta:

"Myllypuron metroaseman 1970-luvun arkkitehtuuri houkutteli taiteilija Riikka Purosen luomaan teoksesta koristeellisen ja toisaalta rauhoittavan ja interaktiivisen. Teosta voi kosketella ja sillä voi tehdä myös ääniä. Graniittijalustalta nouseva veistos muodostuu neljästä pronssipallosta ja näitä hieman korkeammalle kohoavasta simpukka-aiheisesta veistoksesta. Pronssipallojen pintaan on upotettu pyöreäksi hiottuja kivijä mm. spektroliittia. Palloja pyörittämällä saa aikaan miellyttävän soinnin. Sirenan kielet on kuin rauhoittava kellopelikeidas keskellä metrosta kiiruhtavaa ihmismassaa. Taiteilija on saanut tietoisia vaikutteita tiibettiläisten munkkien ja maalikoiden uskonnollisiin rituaaleihin käyttämistä rukousmyllyistä, joiden sisälle on kääritty pyhiä tekstejä ja joita kädessä pitämällä pyöritetään."

Enpä tajunnut pyöritellä noita "palloja". Höh. Jotain karua mutta tyylikästä tuossa teoksessa kyllä on.

Myllikästä huristelin Itäkeskuksen poikki Roihuvuoreen. Roihikassa olevan Itä-Helsingin musiikkiopiston seinästä löysin Carl Wilhelmsin tekemän muotokuvaplaketin. Se kuvaa varatuomari Gustaf von Wintheriä, joka oli läheisen Strömsin kartanon omistaja vuoteen 1950 saakka.



Carl Wilhelms oli pietarilaissyntyinen kuvanveistäjä, jonka tunnetuimpia teoksia ovat Helsingin Kruununhaassa oleva kaakelireliefi Pietarin kalansaalis sekä Eduskuntatalon elinkeinoja kuvaavat korkokuvat. Wilhelms oli myös näyttelijädiiva Ella Erosen aviomies numero kaksi.

Musiikkiopistolta lähdin kohti Porolahden peruskoulua. Siinä koulun edustalla kadun varressa on Taisto Martiskaisen veistos Kiikkujat, toiselta nimeltään Välitunti.




HAM Helsingin sivuilta:

"Kiikkujat -veistos tunnetaan myös nimellä Välitunti. Veistoksen toteutukseen liittyi runsaasti dramatiikkaa. Toimikunta vaati teokseen muutoksia ja vasta Wäinö Aaltosen puuttuminen arvovallallaan asiaan turvasi taiteilijan näkemyksen toteutumisen. Kahden tytön keinuminen on antanut vauhdille ja liikkeelle muodon. Hahmot on veistetty tyylitellysti, mutta klassisia ihanteita noudattaen. Horisontaalisesti painottuva sommittelu ja keinumisliike saavat teoksen elämään. Veistoksen materiaalina on pronssi. Teos pystytettiin 1964 Porolahden peruskoulun pihalle."

Jätin Roihuvuoren taakseni ajamalla Strömsinlahden rantareittiä pitkin kohti Laajasaloa. Yliskylän sillan kohdalla huomasin, että pyörässä oli jokin vialla. Syy selvisi pian ja se oli jo kotoa tuttu: mustekala oli kiertynyt rattaiden väliin. Olin lahden rannalla polkiessani pysähtynyt ottamaan joutsenenpoikasista kuvia ja kun pistin kameran takasin reppuun ja repun pakkarilla olevaan koriin, unohdin laittaa mustekalan kiinni. Pikkuhiljaa se putosi alas ja kiertyi siis rattaiden väliin. Pian olivat näpit rasvassa, mutta sain kuin sainkin kuminauhan revittyä irti ja matka jatkui.

Viime reissulla Laajasalon kirjasto oli kiinni, nyt oli parempi onni matkassa (olinhan liikkeellä arkipäivänä) ja pääsin ihastelemaan Liisa Ruusuvaaran (1937-1975) veistämää Lintuparvea vuodelta 1972. Linnut lentelevät kirjaston pienellä neliönmuotoisella sisäpihalla metallivarsien varassa.




Nuorena kuolleesta "savitäti" Ruusuvaarasta ei juurikaan netistä tietoa löytynyt eikä tästä veistoksesta muuta kuin valmistusvuosi 1972 ja paljastusvuosi 1976.

Viimeisenä tämän reissun löytämänä taideteoksena esittelen Eino Ruutsalon teoksen Viestejä tuntemattomille. Se on vuodelta 1998 ja sijaitsee Herttoniemessä autokauppojen ja kallioseinämän välissä.



Aika erikoisen näköisiä  nämä teräspylvästeokset. Mutta vaikka ulkonäöltään tämä ei ole kaikista silmiähivelevin, on tuo puistikko kuitenkin kiva ja toivottavasti se ei ole kesäisin ihan niin vähäisellä käytöllä kuin tuolloin kun siellä kävin.

HAM Helsingin sivuilta:

"Viestejä tuntemattomille on itse asiassa veistospari: Obeliski ja Palkeet. Eino Ruutsalo on työstänyt teoksia 70-luvulta lähtien. Eräs versio osallistui Tapiolan veistoskilpailuun, missä se herätti kiinnostusta, mutta sitä ei kuitenkaan toteutettu. Materiaalina on käytetty amerikkalaista COR-TEN terästä 4 mm ja 5 mm:n levyinä, jotka on hitsattu muotoonsa. Teräksen ominaisuuksiin kuuluu, että sään vaihtelut aiheuttavat korroosion, joka muuttaa sen pinnan tummanruskeaksi (Black Steel). Pintoja viimeisteltiin vielä hiekkapuhaltamalla kesällä 1985. Teoksia säilytettiin teollisuuslaitoksen pihalla Herttoniemessä. Saatuaan tarjouksen teoksista Temet Oy:ltä, kaupunki päätti sijoittaa ne suunnitteilla olevaan Asentajanpuistoon. Teoskokonaisuus paljastettiin kesällä 1998. Taiteilijan toivomuksen mukaan teokset pystytettiin yhtenäiselle 5,5 m x 12 m sora-alustalle, jolle on sijoitettu myös betonisia istuintasoja. Eino Ruutsalo on halunnut luoda läheisesti koettavan veistostilan, johon ihmiset voivat kokoontua istuskelemaan, keskustelemaan, esittämään musiikkia, lukemaan runoja, jne. Obeliskin maston kautta kutsuviestit lähtevät tavoittamaan ihmisiä: Viestejä tuntemattomille!"

Ruutsalon teoksen kuvaamisen jälkeen siirryin autokaupoille ja aiheutin suurta ihmetystä kun kysyin menopelin sijaan patsasta. Sain monia erilaisia ilmeitä ja vastauksia osakseni, mutta lopulta vain yhdessä paikassa autonmyyjä ei ollut tippaakaan kiinnostunut uhraamaan toimettomuudestaan veistoskyselyideni hyväksi. Muualla asiaa ihmeteltiin ja pohdittiin, mutta haettua teosta eli Taru Mäntysen vuonna 2002 tekemää Keväthangilla-veistosta ei löytynyt. Tutkin sitten vielä netistä veistoksen tilannetta ja löysinkin sieltä tiedon, että pysti oli siirretty jo vuonna 2009 Espoon nykytaiteen museo EMMA:an. Sinne tuolloin deponoitu teos on sittemmin myyty Hagelstamin huutokaupassa, eikä olinpaikka ole tiedossa.

Oli kaiken kaikkiaan hauska reissu! Jokunen patsas sinne idän suunnalle vielä jäi, niiden kimppuun sitten ensi kesänä. Ehkä myös samalla reissulla uudelleen Leposaaren kalmistoonkin käymään. Ja tuli myös mieleen, etten muistanut käydä katsomassa Tapio Junnon ja Pirkko Nukarin ateljeekotia. Sekin jäi siis ensi kertaan.

1 kommentti:

  1. On hauska verrata itäisen Helsingin ja keskustan patsaita toisiinsa (siis noin yleisellä tasolla). Kun itä on uudempaa asunto- ja rakennuskantaa, niin patsaatkin ovat modernimpia. Kuinka monta klassista rintakuvaa esim. Myllypuro-Kontula-Mellunmäki-suunnalta löytyy? On kiva, että metroasemien lähelle tehdään taidetta, jota saa koskea. Ihana idea mm. tuo Sirenan kielet, josta voi saada aikaan ääniä. Ja vaikka ensi silmäyksellä tuomitsin Viestejä tuntemattomille -teoksen ihan kamalaksi, niin tarkemmin ajateltuina tuollainen taide tilana on itseasiassa tosi mainio ajatus. Itse ainakin voisin pysähtyä patsaalle lukemaan runoja. :) Pidän kosketeltavasta taiteesta (monesti tauluihinkin tekisi mieli koskea ja tunnustella maalipintaa). Hieno metsastysreissu!

    VastaaPoista