tiistai 23. lokakuuta 2012

Aimo Tukiainen - AIkaMOinen patsasmaakari

Ensio Seppäsen ja Kalervo Kallion ollessa meidän ensimmäisiä suosikkeja patsaiden katselussa ja kuvaamisessa, nousi aika pian esiin myös Aimo Tukiainen. Itse asiassa yksi Aimon patsas tuli kuvattua jo ennen Ension ensimmäistä teosta: Sallan kirkolla on sekä Aimon sankaripatsas Hauta etulinjassa että Ension Lyhyt lepohetki. Sallan patsas on varsin muhkea graniitista veistetty kuva, jossa kaksi lumipukuista, Suomi-konepistoolein varustautunutta sotilasta ovat polvistuneet lumeen ja toisen käsi on toverillisesti toisen olkapäällä.


Tammenlehvä-sivustolta:

"Sallan sankaripatsas on nykyisessä Sallassa kirkon luona. Suomen Sallassa ei ole sankarihautoja, vain muistomerkki. Patsaan ”Hauta etulinjassa” on tehnyt Aimo Tukiainen ja se paljastettiin 1953."

Aimosta ja hänen elämäntyöstään sen enempää välittämättä aika kului eteenpäin ilman suurempia patsasbongauksia. Helsingin pitäjän kirkolla olevan sankarihauta-alueen Tukiainen on kuulemma suunnitellut, siellä sijaitsee myös sankariristi. Tuosta paikasta ei ole kunnon kuvia, silloin kun kävimme syksyistä kalmistoa ihailemassa, ei tullut mieleen napsia erityisiä kuvia sankarihautausmaasta, jossa ei ole edes varsinaista patsasta.


Tukiaisen tunnetuin teos, vuonna 1960 julkistettu Helsingin yksi tärkeimmistä maamerkeistä eli Mannerheimin patsas oli sekin allekirjoittaneen osalta vain tuo: Marskin patsas. Tekijästä ei ollut aiemmin mitään käsitystä. Vaimo otti aikoinaan marraskuisen illan ensilumisateessa häkärän kuvan, joka on kuitenkin erittäin hieno väreiltään, joten liitetään se tähän ja laitetaan alle pari päivänvalossa otettua kuvaa perään. Nämä jälkimmäiset kuvat otin vasta muutamaa vuotta myöhemmin, kun ei ole tullut käytyä tuossa patsaan nurkalla kameran kera, jotta kuvia olisi tullut räpsittyä.




Helsingin taidemuseon nettisivut: 

"Ajatus Mannerheimin ratsastajapatsaasta syntyi jo 1930-luvulla, mutta ensimmäiset yritykset sen toteuttamisesta eivät toteutuneet. Mannerheimin kuoltua muistomerkkiajatus nousi uudelleen ajankohtaiseksi ja 1952 järjestettiin kilpailu, jonka ensimmäinen vaihe ratkesi 1954.


Kahden jatkokilpailun jälkeen muistomerkin toteuttaminen annettiin Aimo Tukiaiselle. Tukiaisen ratsastajapatsaasta tuli yksityiskohtainen ja realistinen. Kun patsas paljastettiin juhlallisesti 1960, sen tyyli koettiin taidemaailmassa vanhanaikaisena ja Tukiainen oli itsekin muissa samanaikaisissa töissään etääntynyt realismista. Suomen marsalkan ratsastajapatsas otettiin kuitenkin myönteisesti vastaan ja se on kestänyt hyvin ajan kritiikin.

Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsas on pronssia ja sen korkeus on punagraniittisen jalustan kanssa 11,7 metriä. Ratsukko on 5,4 m korkea ja jalustan mitat 2,72 x 6,30 x 6,30."

Aimo Tukiainen ei ollut mielessä silloinkaan, kun olimme vuonna 2009 vappureissulla Satakunnassa ja vierailimme mm. Köyliössä, Eurassa, Raumalla ja Porissa. Tuohon aikaan olin innostunut kirkkojen kuvaamisesta. Tai siis vaimo kuvasi allekirjoittaneen seisomassa kirkon pääovella tai ainakin sellaisen läheisyydessä. Tuolla lomamatkalla pysähtelimme lukuisille kirkoille ja Köyliöstä vaimo bongasi Lallin patsaan, josta nappasi kuvan.


Porissa kävimme ihastelemassa paikallista tiilikirkkoa ja räpsimme kuvia myös kirkon ympärillä olevasta patsasrykelmästä. Tässähän alkaa jo toistaa itseään, kun sanoo ettei tuolloin ollut lainkaan tietoinen patsaan tekijästä. Edelleen suurin kiinnostus oli kirkoissa.





Porin nettisivut:


"Kaatuneiden muistomerkki on rakennettu kuvanveistäjä Aimo Tukiaisen suunnitelman pohjalta. Muistomerkki valmistui elokuussa 1952. Aimo Tukiaisen muistomerkki on kieleltään rikas ja vaikuttava. Sitä pidetään eräänä kauneimmista sankaripatsaista maassamme."

Elokuussa 2010 piipahdimme yllätysreissulle aurinkoiseen Porvooseen. Pidimme pienen lepotauon WSOY:n pihalla sijaitsevan, Oskari Jauhiaisen veistämän Werner Söderström -patsaskolossin katveessa. Sinne kävellessä huomasin talon seinässä reliefin, jossa nainen on kumarassa viljapellolla. Tästä teoksesta otin ensimmäistä kertaa kuvan myös tekijäsigneerauksesta, mutta eihän se Tukiaisen nimi edelleenkään mitään kelloja soittanut, suuntaan eikä toiseen.


Lokakuussa 2010 olimme jälleen lomamatkalla Tampereella, Simo ensimmäistä kertaa mukana. Tällöin olin jo vihdoin hurahtanut patsaanmetsästykseen ja olin etsinyt tietoa eri patsasmaakareista ja heidän töistään. Tammerkosken puistossa pönöttää varsin erikoisennäköinen veistos, joka osoittautui Aimo Tukiaisen Virvatulet-teokseksi vuodelta 1971. Olen enemmän näköispatsaiden ystävä, joten tämä työ ei nouse millään mittarilla korkealle suosikkipatsaiden listalla.






"Ajatus muistomerkistä suomalaiselle sotilaalle virisi kaupungin kuvaamataidetoimikunnassa. Kuvanveistäjä Aimo Tukiainen tarjosi luonnostaan Virvatulet tähän tarkoitukseen. Kaupunki tilasi muistomerkin Tukiaiselta.

Tukiainen kuvaa teoksessa sodan mielettömyyttä, sen kaiken murskaavaa mekanismia. Teoksen toisena teemana ovat tykistökeskityksen jälkeiset sinertävät valoilmiöt, joita jotkut sotilaat ovat sanoneet nähneensä. Alunperin veistoksessa on ollut taiteilijan suunnittelema, veistoksen sisään rakennettu valaistus, joka jouduttiin konservoinnin yhteydessä poistamaan huonokuntoisena.

Muistomerkki paljastettiin Koskipuistossa, Yrjö Liipolan Paimenpoika-veistoksen entisellä paikalla, Tampereen päivänä 1.10.1971."

Kesällä 2011 otin muutaman uuden kuvan Mannerheimin patsaasta, kun satuimme kulkemaan siitä ohi ja mukana oli kamera. Olisi kyllä nastaa päästä näkemään kyseinen patsas ihan läheltä, samoilta kulmilta kuin aikoinaan Kiljusen herrasväen pojat Mökö ja Luru sekä tämä taannoinen Fazulakunaaman Marskin naamalle ujuttanut tyyppi.

Marraskuussa 2011 kävimme ihailemassa Hietaniemen hautausmaan syksyä ja kuvasimme samalla useita patsaitakin. Yksi muistomerkeistä, jonka bongasimme, oli Taiteilijanmäeltä löytynyt Aimo Tukiaisen hautamuistomerkki. Kuka tuon teoksen onkaan tehnyt, se on minulta hämärän peitossa, mutta veikkaisin taiteilijan itsensä veistäneen kyseisen rimpsun, joka on graniittilohkareeseeen kiinnitetty.


Kauniaisissa sijaitsevan työväenopiston pihalla, pääoven vieressä on Valoa kohti -patsas. Teoksessa kaksi alastonta, mies ja poika, katsovat eteenpäin, miehen käsi on pojan olkapäällä. Mikä lienee patsaan alkuperäinen tarkoitus, ei ole tiedossa, mutta sen voi sanoa, että paikalliset linnut ovat kohdelleet tätäkin patsasta kovalla kädellä - vai pitäisikö sanoa mahalla. Sen verran paljon on tuubaa näiden hahmojen päälle valutettu.




Pitkästä aikaa oli taas vuoro bongata Aimo Tukiaisen töitä. Paluumatka kesälomareissulta Haminasta ja Kotkasta vuonna 2012 kiersi jo tuttuja hiekkateitä Haminasta pohjoiseen ja kohti Kouvolaa. Tällä kertaa poikkesimme Sippolan kirkolla ja kävin ottamassa kuvat Tukiaisen vuonna 1954 tekemästä sankaripatsaasta. Graniittiin veistetyssä teoksessa on kuvattuna äiti ja poika, muutama sotilas sekä kotijoukkoja viljapellolla.





Syksyisellä paluumatkalla Haminasta kotiin ajoimme Anjalaan ja sieltä Elimäelle, jonka kirkkomaalta löytyy Aimo Tukiaisen sankaripatsas nimeltä Kuoleva sotilas. Vuodelta 1952 oleva patsas on ajankohtaansa nähden tyypillisen mahtipontinen ja koskettava. Tukiainen on jälleen onnistunut tekemään hahmoista aidonnäköisiä ja -tuntuisia.





Kouvolan nettisivut:


"Sankaripatsas on on talvi- ja jatkosodassa kaatuneille. Patsaassa vuosiluvut 1939-1940 ja 1941-1945. Patsaan aiheena on kuoleva soturi. Patsaan paljatustilaisuus oli 6.7.1952. Suunnitellut professori Aimo Tukiainen. Taidevalimo Halosen pronssiin valama." 

Kävipä niin hassusti, että lähdimme lokakuisena sunnuntaina katselemaan merta Eiranrantaan ja Hernesaareen. Kuvasimme ensin muutaman patsaan Villa Ensi -rakennuksen lähettyviltä ja käveltyämme tovin palasimme autoa kohti, mutta huomasimme läheisessä puistossa Villa Ensin takana jonkinlaisen peurapatsaan. Kyseinen patsas osoittautui Matti Hauptin tekemäksi, mutta siitä innostuneina päätimme kävellä vielä pienen matkan kohti Engelinaukiota, jonka kupeessa sijaitsee Aimon veistämä Juhani Ahon patsas, katsomassa ylevästi kohti merta.

Eiran vanhat talot ovat todella upeita ja näkemisen arvoisia. Ihastuin ikihyviksi ns. Grönblomin taloon, joka on pönöttänyt hylättynä jo pidemmän aikaa. Jostain syystä kurkkasin muurin yli pihalle ja bongasin edestäni Viktor Janssonin käsialaa olevan suihkukaivoveistoksen Poika ja kala. Siitä lisätietoa, jahka saan "Muumipapan" oman blogiosuuden julkaisuvalmiiksi.

Juhani Ahon patsas tosiaan seisoo rinteellä ja katsoo merelle. Sellaisen yksityiskohdan huomasin patsasta kuvatessani, että siinä ei oikeastaan ole yksityiskohtia. Ei esimerkiksi edes nappeja liivissä eikä muutakaan pikkunippeliä. Toista olisi Ensio Seppäsen kohdalla. Ei silti, hienohan tuo Ahonkin patsas on.





Helsingin taidemuseon sivuilta:


"Juhani Aho, alkujaan Johannes Brofeldt (1861-1921), oli ensimmäinen suomenkielinen ammattikirjailija. Hänellä oli ratkaiseva merkitys suomalaisen proosakielen kehitykselle ja 1800-luvun lopun eurooppalaisten kirjallisuusvirtausten esittelylle Suomessa. Aho oli keskeinen hahmo aikansa kulttuurielämässä, mm. Nuoren Suomen piirissä. Kirjailijantyönsä ohessa hän teki merkittävän uran lehtimiehenä ja kääntäjänä.



Juhani Ahon muistomerkki paljastettiin kirjailijan syntymän 100-vuotisjuhlien kunniaksi v. 1961. Aloite veistokseen tuli Juhani Aho -seuralta ja realistisen täysvartalomuotokuvan sai tehtäväkseen Aimo Tukiainen. Juhani Aho asui puolisonsa, taidemaalari Venny Soldan-Brofeldtin kanssa elämänsä viimeiset vuodet talossa, jonka edustalle teos on sijoitettu (Armfeltintie 6).



Aimo Tukiainen valoi veistoksia kaksi kappaletta, toinen pystytettiin Iisalmeen, myös 1961. Veistos on pronssia ja sen korkeus on 2,8 metriä." 

Päivitys 30.11.2012 

Hullujen patsaanmetsästysviikkojen aikana löysimme myös Tukiaisen Torielämää-reliefin, joka on sijoitettu Hakaniemen metroaseman seinään. Erikoinen työ ensi alkuun, mutta kun tarkemmin tutkailee, varsin hieno.

Helsingin taidemuseon sivuilta:

"Torielämää on Aimo Tukiaisen suunnittelema neliönmuotoinen veistosreliefi Hakaniemen metroaseman sisäänkäyntitason seinällä. Mosaiikkimainen reliefi kuvaa lintuperspektiivistä toria; telttoja ja kojuja. Metallista hitsattu teos edusti abstraktilla ilmaisullaan ja teknisellä toteutuksellaan uutta suuntausta Suomen veistotaiteessa. Vastaavanlaista hitsaustekniikkaa ja ilmaisua käytti samoihin aikoihin myös kuvanveistäjä Eila Hiltunen Suomen Pankin suihkukaivossa (1961). Torielämää Hakaniemessä -teoksessa erikoista on sen valaisu. Veistos saa uuden ilmeen pimeällä, kun toritelttojen kattojen alle kätkettyjen lamppujen valo pilkahtaa esiin. Tukiainen käytti myöhemmin vastaavanlaista valaisutekniikkaa myös Miina Sillanpää -muistomerkissä Tokoinrannassa."



Aimo Tukiainen viihtyi Orivedellä ja siellä onkin kolme hänen tekemäänsä julkista veistosta. Kaksi niistä, Kenkälintu-suihkukaivoveistos vuodelta 1978 ja  Orivarsa-patsas vuodelta 1990 olemme nähneet, mutta kuvat niistä ovat toistaiseksi ottamatta. Tukiaisen teoksia on kuvaamatta lukemattomia sekä Helsingissä että Tampereella, siis patsaanmetsästäjälle hommia, kunhan kerkeää niitä katselemaan ja kuvailemaan.

2 kommenttia:

  1. Aimolla on monta hyvää teosta ja muutama hieman omituinen. Kyllä noi realistiset kuvat kestävät parhaiten aikaa ja miellyttävät silmää.

    Nämä tekstit saavat sellaisen, joka jo hieman ehti kyllästyä patsasmetsästelyyn, innostumaan uudelleen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noita yksityiskohtia, joista moitin Ahon patsaan kohdalla, niin niitähän on noissa muissa teoksissa varsin paljon, katsoo vaikka tuota Porin laajaa sankaripatsasta.

      Poista