torstai 17. tammikuuta 2019

Takaisin Tukholmaan, mutta ensin Turkuun ja tuiverrukseen

Viimekesäinen lomamatkamme Turun ja Maarianhaminan kautta Tukholmaan sujui niin mainiosti, että jo alkusyksystä aloimme tutkailla mahdollisuutta mennä sinne uudelleen ja mahdollisimman pian. Sellainen mahdollisuus oli heti vuodenvaihteen tietämillä, kun vaimolla loppuisi työt eikä itsellenikään ollut vielä uutta työtä museohommien jälkeen löytynyt.

Varasimme hotellihuoneen ja aloimme suunnitella matkaa. Tietenkin suunnitelmissa omalla kohdallani pääosaa näyttelivät Tukholman  lukuisat patsaat, siis ne joita emme ehtineet kesän matkalla vielä käydä ihastelemassa. Suunnitelmaan laitettiin mm. Odenplanin lähialue Observatoriolundenin ja Vasaparkenin puistojen kera, Stureplanin lähialue ja Humlegårdenin puisto sekä hotellin lähiseutu Hammarby Sjöstad. Kuten varmasti tiedätte, suunnitelmat harvemmin onnistuvat ihan täydellisesti. Eivät nytkään, mutta onneksi varasuunnittelmat olivat hyvät.


Tässä ensimmäisessä tekstissä ei muuten ole juurikaan taidekuvia, koska niitä ei ollut tuolloin mahdollista enempää ottaa. Ei ole myöskään matkaraporttikuvia, koska nekin jäivät sään ja tilanteiden takia ottamatta. Mutta hoidetaan nopeasti ensimmäinen osa pois alta ja mennään eteenpäin tarinassa:

Lähdimme matkaan uudenvuodenaattona 31.12. Vaimo oli töissä ja tuli suoraan työpaikalta rautatieasemalle, jonne minä ja lapset hurautimme bussilla. Junamatka meni vauhdikkaasti, yhdessä humauksessa olimme jo Turussa ja päivä oli vaihtunut jo pimeään iltaan.

Kello oli vasta viisi ja laivan lähtöaika oli neljän tunnin kuluttua, joten tekemistä oli keksittävä. Taksin sijaan päätimme mennä satamaan bussilla ja kävelimme lähimmälle bussipysäkille, josta pääsee bussiin numero 1. Sellainen oli tässä tapauksessa linja-autoaseman kupeessa, hieman yli kilometrin tamppauksen päässä. Kävelimme ensin vilkkaasti autoiltua Rautatienkatua, mutta vaihdoimme pian Läntiselle Pitkäkadulle eli Västerlånggatanille.


Kyseinen katu on tunnettu punaisten lyhtyjen katuna. Useita seksikauppojen ikkunoita olikin nähtävillä. Me tosin keskityimme kadun varrella oleviin vanhoihin taloihin, yksikin vanha jugendtalo on tältä puolelta yhtä näyttävän näköinen korkealla kalliolla olevan sijaintinsa johdosta kuin kesällä näkemämme toinen puoli - sen voi nähdä Puolalanpuistosta.

Lisäksi huomasimme kadun varrella olevan partiokolon sekä myös partiomuseon. Molemmat olivat tietenkin suljettu, olihan juhlapäivän ehtoo kyseessä. Partiomuseoon voisi kyllä mennä vierailulle ja ottaa oman pikku harmaakarhun mukaan.

Lähestulkoon kadun päässä, risteyksessä Kauppiaskadun kanssa on hieno punatiilinen vanha talo. Sen kulmauksessa, kolmannen kerroksen korkeudella on veistos, jossa on nainen ja lapsi. Yritin etsiä aiheesta tietoa, mutta parista paikasta löytämäni tekstit sanovat patsaan syntyperän olevan ns. urbaanilegenda. Sen mukaan patsas olisi sijoitettu paikalleen rakennuksella kuolleen työmiehen muistoksi, mutta tieto on muutamien mielestä nollattava, koska patsaskohta olisi ollut jo piirroksissa mukana, jo ennen rakentamisen alkua. Ehkä työmiehen kuoleman vuoksi patsas on omistettu hänen muistolleen, mutta siitä ei ole virallista tietoa nähtävillä ainakaan netissä.



Satamassa jätimme matkatavarat säilytyslokeroon ja hoidimme lähtöselvityksen pois alta. Lähdimme sitten ulos katsomaan ilotulituksia, joita kansalaiset ampuisivat taivaalle. Kulkiessamme Forum Marinumin ohitse näimme useita ilotulituksia tulevan tois puol jokke, mutta emme lapsille suunnattua tulitusta, joka ammuttiin lastentapahtuman juhlalliseksi päätökseksi Kupittaan puistosta. Vartiovuori ja Samppalinna olivat edessä.


Keli muuttui tässä vaiheessa kurjaksi: tuuli yltyi ja taivaalta alkoi tulla piiskaamalla jäätynyttä tihkua, tai kuten lapset sanoivat minirakeita. Pääsimme Varvintorille, löysimme sen reunalta Köysiteatterin nurkalta tämän pienoisveistoksen, söimme muutaman suklaakeksin ja lähdimme sitten takaisin kohti terminaalia. Nämä pikkuveistoksethan löysimme likimain kaikki kesällä, mutta vaikka kuinka pyörimme tämänkin patsaan lähettyvillä, emme silloin äkänneet sen sijaintia.


Uudenvuodenaaton keliä oli kuvattu myrskyisäksi, mutta onneksi se ei sellainen tuota em. sadetta ja tuulta enempää ollut. Laiva eli Viking Grace kulki tasaisesti määränpäähänsä. En enää tykkää nukkua laivassa, ilmaistointi ja liian paksut peitot häiritsevät unta. Aiemmin, nuorempana, uni tuli helpommin, kun käytti tiettyjä nestemäisiä unilääkkeitä.

Kävimme syömässä buffetillallisen, joka olikin runsas ja maittava. Lapsille kyllä tarjoaisin muutakin kuin lihapullia, nakkeja ja ranskalaisia. Palvelu buffetissa oli erinomaista. Pisteet Viikkarille siitä. Aika nopeasti ruokailun jälkeen vetäydyimme hyttiin, jossa kuvattiin mm. Hopea-aallot-kappaleelle videoita. Sitten oli aika toivotella hyviä uusia vuosia ja pian mennä nukkumaan. Aamulla aikainen herätys. Siitä lisää seuraavassa päivityksessä.

torstai 27. syyskuuta 2018

Kultakutri ja muita tarinoita omista kokoelmista


Tampereen taidemuseossa sanottiin elokuun puolivälissä jäähyväiset Vuoden Nuori Taiteilija J.A. Juvanin ja alakerrassa olleen Paikan muisti -näyttelyn Tuomo Rosenlundin ja Mika Hannulan teoksille. Kolmen viikon näyttelynvaihdon aikana taloon kärrättiin läjäpäin teoksia omien kokoelmien aarreaitasta. Syyskuun 7:ntenä oli vuorossa juhlallinen avajaistilaisuus, jossa kutsuvieraat pääsivät ensimmäisinä tutkimaan valittuja teoksia.


Pääsin nyt ensimmäistä kertaa näkemään näyttelyvaihdon alusta loppuun. Touko-kesäkuun vaihteessa Juvanin näyttelyä tehdessä olin viimeisen viikon ja avajaiset lomareissulla, joten se homma jäi silloin sinettiä vaille. Nyt siis tuokin juttu tuli hoidettua maaliin asti.


Aikoinaan Mikko Alatalon ja Heikki Silvennoisen kanssa Tabula Rasa -yhtyeessa progea bassollaan soittanut Tapio Suominen on Tampereen taidemuseon kokoelmapäällikkö ja tämä omien kokoelmien näyttely on hänen koostamansa. Näyttelyssä on 174 teosta 93 taiteilijalta tarinan kerronnan näkökulmasta otettuna.

Tiedotteeseen on kirjoitettu, että näyttely on myös hyvä tapa nähdä, mitä kaupungin verovaroin kokoelmaan on hankittu. Edellisen kerran omien kokoelmien näyttely oli vuonna 2011, joten ei näitä ole ihan joka vuosi uusintoina tarjoiltu, vaikka toki jokunen nytkin näytteillä oleva on ollut aika äskettäin omissa näyttelyissään. Sellaisia ovat mm. Kaj Stenvallin ja Alwar Cavénin taulut. Itseä eniten kiinnostavat teokset eli patsaat sen sijaan eivät ole pitkiin aikoihin olleet tällaisessa näyttelyssä esillä.



Ykköskerroksessa pääoven oikealla puolella vastaanottajana toimii nimensä näyttelylle antanut Kultakutri, joka on Matti Hauptin vuonna 1950-luvulla veistämän patsaan marmoriversio. Pronssinenhan seisoo nykyään "Niämelänsaarella" keskellä Tammerkoskea Finlaysonin ja Tampellan välissä.


Tämän marmoripatsaan näin jo kesällä, kun pääsin tutustumaan Tampereen museoiden kokoelmakeskukseen. Kultakutrihan on Hauptin tulkinta Zachris Topeliuksen satuprinsessasta.



Museon ylimmässä kerroksessa aihepiirinä on sota ja sen painolasti, erityisesti sata vuotta sitten käyty sisällissota. Paavo Räbinä oli aikoinaan vuoden nuori taiteilija ja hänen Tampereen kapina -teokseensa kuuluu jylhät valokuvat molempien puolien taistelijoista, alumiiniveistoksien keskelle sijoitettu kuva Aaltosen kenkätehtaasta sekä 126 puukkoa seinällä. Puukko, tuo arkinen työväline, jollainen oli sata vuotta sitten jokaisella miehellä hallussaan. Sitten sitä yhtäkkiä tarviittiinkin itsensä puolustamiseen ja naapurin tappamiseen.


Toisen puolen sivusaleissa on Juha Suonpään installaatio Isoisä, jossa on yhdistelmävalokuvia nykypäivästä ja sodan melskeistä. Suonpään isoisä joutui taisteluihin punaisten puolelle ja selvisi vain hyvän tuurin avulla hengissä.


Toisella puolella on Matti Kalkamon muhkea veistosinstallaatio Absurdistan, josta voi bongata mm. ex-presidentin, vapahtajan, aika monta matchbox-autoa sekä Tolstoin.



Seinällä roikkuu Digging Dirt vuodelta 2001. Siinä kaatuneet hallitsijat on ikuistettu pronssiin valettuun lapioon. Kalkamon nettisivut löytyvät täältä!


Peräkammarissa on Heli Ryhäsen teos History repeating, jossa painolasti on siirtymässä poloisen pienokaisen kannettavaksi. Ryhäsen teokset ovat kamalan näköisiä, mutta koskettavia ja koukuttavia. Ryhäsen nettisivut löytyvät täältä!


Keskikerroksessa on tarjolla sekalainen setti. Siellä on muotokuvia, sisäkuvia, ulkokuvia, jne. Patsaat löytyvät muotokuvaosastolta. Niistä ensimmäinen on Pentti Saarikosken graniittinen pääkuva, jossa kirjailijalla näyttää olevan muhkea krapula, sen verran jättimäisiksi ovat hänen otsalohkonsa pullistuneet. Saarikosken kuvan on veistänyt Heikki Virolainen ja teos on vuodelta 1967.



Toinen keskikerroksen veistos on uudempaa matskua. Marianna Sirin vuoden 2014 veistos Kuolinsyy: Keuhkosairaus, tukehtuminen on sekin mielenkiintoinen teos. Näyttää klassiselta kipsiseltä rintakuvalta, mutta tarkemman tutkailun myötä huomaa nykytaiteen jäljen: nuoren naisen hiuksissa ei olekaan hiuspinnejä vaan savukkeita ja rinnassa kulkee talvirenkaiden nastoja, jotka muodostavat keuhkoja tai sydäntä muistuttavan kuvion. Aivan kuin nastat tarkoittaisivat viimeistä niittiä.


Samaisessa salissa on vitriinissä sekalainen kokoelma mitaleja. Pertti Mäkinen, jonka kädenjälki näkyy yhden euron kolikossa, on tehnyt Akseli Gallén-Kallelan muistomitalin. Raimo Heino puolestaan on vastuussa kahden euron kolikon kuvituksesta sekä vitriinissä olevasta Jouko Voionmaan mitalista. Voionmaa oli tunnettu numismaatikko ja mitalitaiteen edistäjä.



Keskikerroksen ulkomaisemia esittelevien teosten keskellä on Andrew Wyethin kuuluisan maalauksen Christina's World pohjalta tehty taideteos. Jouna Karsin teos on vuodelta 2010.



Kun teosta katsoo ylävinkkelistä, ei se vaikuta sen ihmeellisemmältä. Nainen maan pinnassa katselee taloille päin. Mutta kun katsoo naisen näkökulmasta, huomaa mitä kyseinen nainen, joka on halvaantunut, näkee pyrkiessään takaisin pellolta kotiin. Alkuperäisessä maalauksessa rakennukset ovat periamerikkalaiset, tähän teokseen ne on muutettu suomalaisiksi maalaistaloiksi.

Kellarikerrokseen kulkevat portaat ovat tämän näyttelyn veistosnäyttämö. Parin kesän ajan Tammerlammessa ohikulkijoita ihastuttanut Viktor Janssonin suihkukaivoveistos Knock Out vuodelta 1937 (valettu pronssiin 1991) on sijoitettu portaiden puoliväliin.


Ja muita tarinoita -tekstin alle portaikon keskelle on sijoitettu kaksi veistosta.


Vasemmalla on Emma Hellen keraaminen Kala ja aalto ja lapsi vuodelta 2016. Oikealla Aimo Tukiaisen pronssiveistos vuodelta 1950 nimeltä Vilvoittava vesi.



Portaiden toisella reunalla on Into Saxelinin marmorinen Torso vuodelta 1917, Ben Renvallin pronssinen Tarantella vuodelta 1957 sekä Viktor Janssonin kipsinen Tyttö suihkussa vuodelta 1914.


Ja toisella reunalla Unto Hietasen pronssinen Rannalla, pronssinen Voimakas soutaja vuodelta 1979 sekä Aukusti Veuron pronssinen, 1910-luvulta oleva pienoisveistos Saunapoika.


Alakerrassa aihepiirinä on vesi. Siellä ensimmäisenä vastaan tulee lumoava Värähtelijä. Aluksi siitä ei tule lainkaan mieleen vesi, mutta kun punnusten liikettä seuraa, on sijoitus vesiaiheeseen selviö.



Unto Hietaselta on näyttelyssä vielä yksi patsas, portaikossa olevan Voimakkaan soutajan tyylinen Pohjantutkijat vuodelta 1973. Tarjolla oli vielä ristinmuotoinen Kalastaja vuodelta 1976, mutta sille ei näyttelyssä ollutkaan tilaa. Ehdin kuitenkin napsia siitä kuvat ennen kuin se palautettiin kokoelmakeskukseen.


Kellarikerroksen kiinnostavimpia teoksia ovat Värähtelijän lisäksi afrikkalaisista kalastajista aaltojen kynsissä kertova video Kalastajat: Etydit nro 1 sekä aikoinaan vuoden nuorena taiteilijana palkitun Jarmo Vesalan pysäyttävä installaatio Ikkunan takana sataa, jossa sateisen ikkunan takana seisoo yksinäinen tyttö. Alemmassa kuvassa etualalla Riku Riipan puinen veistos nimeltä Veistos.



Takimmaisessa osastossa on vanhoja tauluja, uudempia valokuvateoksia sekä Väinö Richard Rautalinin pronssipatsas Tyttö lähteellä vuodelta 1921.



Alimmassa kerroksessa on näiden lisäksi vielä pari Pekka Luukkolan valokuvataulua. Luukkolan näyttely avautuu Kangasalla vain muutaman päivän kuluttua tätä kirjoittaessa. Alakerrassa on myös Jan-Erik Anderssonin installaatio Luonto iskee takaisin, Mondrian.


Kaiken kaikkiaan näyttely on mitä parhain keino nähdä, mitä Tampereen taidemuseon ja kaupungin kokoelmissa on. Näyttely on avoinna loppiaiseen eli vielä ensi vuoden tammikuun alkuun saakka ehtii käväisemään katsomassa nämä teokset.

keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Picassosta Pyykköön – Lahtisten taidekokoelma Kangasalla

Kesän ajan Kangasalla Kimmo Pyykkö Taidemuseossa on ollut näytillä lehtikeisari Urpo Lahtisen ja hänen vaimonsa Hymyn keräämän taidekokoelman aarteita. Pääsin vasta nyt, viime hetkillä, katsomaan näyttelyn. Viimeistä kertaa kokoelma on nähtävillä ensi viikonloppuna. Koska olen ollut töissä museossa, ei vapaa-aikaa ole oikein muulloin kuin maanantaisin ja silloinhan myös Pyykön museo on suljettu, joten ei ole tullut piipahdettua kotikaupungin itänaapurissa.

Nyt kuitenkin sinne siis ehdin ja kun pääsin Kangasalataloon sisälle, minua vastassa oli tervehtimässä romurautataiteen mestarin Veikko Haukkavaaran teos Lintumummu. Siinä on paljon samaa kuin Kultarannassa esillä olleessa lintumummossa.



Pyykkö-museon ensimmäisess kerroksessa oli useita tauluja, mutta myös muutama veistos. Niistä ensimmäisenä vierailijoita vastaanottaa itse Urpo Lahtisen rintakuva, jonka on aikoinaan veistänyt Essi Renvall. Näyttelyissä oppaiden yksi suosikkitarinoista on se, miten Renvall teki teokseen Urpolle rintakarvat, jotka ovat vuosien aikana yksi toisensa jälkeen hävinneet ihailijoiden matkaan.


Renvall veisti myös Lahtisten pojasta pääkuvan. Jeppe Lahtisen muotokuva on vuodelta 1974.



Kimmo Pyyköltä ykköskerroksessa oli rautaveistos Tuomittu vuodelta 1968. Siitä Pyykkö sai aikoinaan Kehujen kannukset tms. Ne ovat nyt näytillä yläkerrassa Pyykön omalla osastolla.


Laila Pullisen nimetön pronssiveistos on hieno yhdistelmä pronssia ja kiveä.




Unto Hietasen pienoisveistos Soutelija on hieno työ. Näitä on aina kiva nähdä.



Tony Craggin puuveistos Wooden Crystal on vuodelta 2000.


Unkarilaisen Gésa Samun teoksia oli kaksi. Toisen nimi on Pieni lohikäärmehäkki (1988-89) ja toisen Suuri haarauma (1989).



Kakkoskerroksessa oli Tapio Junnon vuodelta 1990 oleva pronssiveistos Pilviaurinko.


Sen vieressä seinässä oli Erkki Kannoston erikoinen Tasa-arvoiset, akryylia ja puuta yhdistelevä teos.


Osmo Juvosen kolme teosta ovat nimeltään Silta, Vesiraja ja Kommunikaatio. Niissä on käytetty puuta, pronssia ja paperia.


Elisa Aron veistos Nimetön on vuodelta 1986.



Ossi Somman sekatekniikalla tehty Ristiinnaulittu on sekin hieno teos romurautoineen kaikkineen.


Arvo Siikamäen teoksissa pidän siitä, ettei niissä näy kasvonpiirteitä. Tässä näyttelyssä Siikamäeltä oli esillä sekä Istuva-marmoriveistos että Figuuri-marmori.





Timo Ruokolaisen ruostunutta metallia oleva hitsausteos He ajavat kuin yli kukkien, kerran voittajana taivaaseen sopii Pyykkö-museoon hyvin, olihan Pyykkö tunnetusti nuorena moottorimiehiä.



Veikko Myllerin pronssiveistos Karju näyttää sivusta katsottuna kypärältä. Eräs pariskunta pähkäili, että oliko tullut kirjoitusvirhe plakaattiin, koska heidän mielestään veistos näytti karhulta. Itse en metsänomppua kyllä siitä löytänyt.



Piipahdin vielä yläkerrassa katsomassa jo ainakin kolmatta kertaa Pyykön valitun tuotannon ja sen jälkeen oli aika siirtyä etsimään lounaspaikkaa, joka tällä kertaa löytyi Tampereelta saakka. Mutta se ei liity enää tähän tarinaan tämän enempää.

Seuraavaksi Kimmo Pyykön museossa on tarjolla ainakin Pyykön veistoksia, sellaisia jotka eivät ole olleet näytillä ylimmän kerroksen pysyvässä näyttelyssä.